Kalle siemaisi taas lasistansa.
—Kun he ensin aloittivat työnsä, niin eivät suinkaan he silloin ajatelleetkaan hallitukseen tulemista. Ei; semmoiset tulevat myöhemmin! He vain rakastivat kansaa, alhaista suomalaista kansaa, ja tekivät jos mitä sen hyväksi; uhrasivat työnsä ja varansa ja koko elämänsä. Esimerkki vaikuttaa, kuten sanoin. Kaikki on siltä ajalta syntyisin. Koko Suomi on silloin luotu. Ihmeitä tapahtui luomisen historiassa silloin. Oli kuin jumalat olisivat tulleet taivaista ottamaan osaa ihmistyöhön. Mutta katsokaas, nyt tulee se, josta sanoin, että minä olen sen kokenut tässä omassa sydämessäni. Minä olen kaiken sen kokenut!—Jos meidän vaatimaton työmme—ajattelivat he—on vaikuttanut näin suuria, mitä silloin tehneekään järjestynyt sotarintama, jota saamme johtaa, mitä valtioviisaus ja mitä osanottomme kansan hallitukseen! Se vanha Aatami kuiskasi näet heille: te olette kaikki tehneet, mitä tehty on! Ja he ovat unohtaneet, että heidän rakkautensa oli tehnyt kaiken.—Minä olen sen kaiken itse kokenut. Pekka tuntee minut.—Siinä sodassa ja valtioviisaudessa he ovat oppineet vain vihaamaan. Ei ole ollut aikaa muuta kuin vihata ja etsiä keinoja vastustajien kukistamiseksi. Ja kaikki entinen rakkaus on käynyt vanhaksi,—korulauseeksi, jota ei kukaan todenperään usko. Nykyinen sukupolvi ei edes sitä ymmärräkään. Vaikk'ei viikset vielä ole kasvaneet, niin jo tulevia eläkkeitä miettivät. Kansanrakkaus! Tjah! Onhan se muka sangen kaunista se; ja sulautukoot ja lähestykööt ne, joilla on aikaa. Nuoret miehet ovat vähitellen oppineet nauramaan aatteille ja innostukselle. Kylmä harkinta on muka parempi kuin aatteet ja politiikka hyödyllisempi kuin mikään innostus. Noh,—ajattelivat jumalat,—kun ette tyydy meidän hallitukseemme, niin hallitkaa itse, ja vetäytyivät pois tapansa mukaan—kuten olen kokenut tässä omassa sielussani.—Siitä saakka on kaikki ollut pysähdyksissä ja kuolleena.
—Turhaan vanhat pyrkivät hallitukseen ja turhaan nuoret yhteiskunnalliseen vaikutukseen!
—On siinä tuossa Kallessa vielä puhujaa, nauroi Lassi vapauttaakseen seuran vähän tukalasta juhlallisuudesta.
—Oo vait, se ei ole mitään puhetta. Johan sanoin, että olen itse kokenut—
Lassi pelkäsi, että Kalle vielä yltyisi jatkamaan.
—Kukas on sepittänyt tämän laulun—sanoi hän—että
"omanpa henkeni kieltä ne puhuu honkain humina ja luonto muu— itse en sydäntä hillitä taida, riemusta soikohon raikas suu—"
Eivätkä he voineet hillitä sydäntään, vaan lauloivat kaikki yhteen ääneen:
hoi laari laari laa, hoi laari laari laa kaikuu mun suloinen Suomeni maa—