Kysyisikö nyt tältä kievarilta?
Mutta kieli ei kääntynyt suussa. Hän ei voinut keksiä mitään sopivaa muotoa kysymykselle.
Ja niin hän lähti ajamaan viimeistä taivalta. Kyytipoika ei tuntenut häntä. Mutta kysyä oli häneltäkin mahdotonta.
He ajoivat Niemelän talon ohitse ilman että siellä kukaan huomasi heitä.
Sitten oli vähän matkaa näreikköä. Tie kääntyy siitä metsään, ja kun se jälleen pääsee aukealle, tulee se kuusikkomäki, jolta näkyy Vuorela, kaukaa vielä, mutta ihan selvästi.
Tuossa on se kuusikkomäki!
Kerran oli Heikki ottanut ohjakset isän kädestä ja kiiruhtanut valakkaa kotiin. Isällä oli silloin ollut musta sarkatakki yllään ja vilttihattu. Silloin oli ilta niinkuin nytkin. Ja kun he sitten olivat ajaneet kotiveräjästä, oli Liisa kulkenut pihan yli ja lampaat olivat nousseet toinen toistaan ylemmäksi tarhan aitaa vasten häneltä ruokaa määkien.
Heikki otti ohjakset kyytipojalta ajaakseen juosten mäkeä ylös.
—Mikä se onkaan Vuorelan emännän nimi? kysyi hän välinpitämättömästi pojalta.
—Enpä siitä nimestä niin tiedä, mutta senhän se Juho on nainut sen
Vuorela-vainaan kasvattityttären.