He olivat samassa mäen päällä. Siinä se näkyi kultainen kotitalo—
Vuorela,—sen ruokakellonkatos ja kaivon vipu!
Heikki antoi ohjakset pois.
Se ei ollut Heikin koto. Mitä tekemistä hänellä siellä olikaan! Se tuntui vieraammalta kuin ne lukemattomat vieraat talot, joitten ohi Heikki oli matkallansa ajanut. Sen muodot vain olivat kotoiset, sen sisällys oli vieras. Oh, kuinka kolkolta se näyttikään—melkein viholliselta—
Nämä olivat jo Vuorelan maita. Siinä alkaa vanha kotipelto.
Mutta miksi se näyttää niin laihalta ja nääntyneeltä? Miksi sen ojat ovat saaneet pahasti umpeentua ja aidat rappeutua?
Niin, olihan Niemelä sen jo selittänyt. Juhon ei kannattanut panna mitään maan korjuun ja kunnossapidon hyväksi. Hänen täytyi vain nylkeä tätä maata, nylkeä viimeisiin asti. Sillä se kauppasumma oli isän tahdon mukaan tyhjästä luotava. Ja kun kauppasumma vihdoin oli Heikille maksettu, silloin oli Heikki kuin iäksi pois pyyhitty näiltä mailta,— häntä ei ollut enää olemassa Vuorelalle.—
Siksi se juuri oli niin sanomattoman vieras! Niinkuin se olisi tahtonut sanoa: kohta olen sinusta iäksi vapaa! Kotiveräjä oli ihan uusi. Mutta se vanha, punainen, oli vielä jäänyt kumolleen aitaa vasten.
Pihamaan vaahterasta olivat tuulet kaataneet suuren haaran, joka oli ennen kallistunut tarhan aidan toiselle puolelle.
Ja sitten oli tuvan ja kuistin välinen ovi kiinni. Sekin oli kaikki outoa.
Heikki hyppäsi alas kääsyistä ja maksoi kyydin. Ei ketään ollut pihalla kuin pieni poika, joka ei osannut puhua, katsoi vain ällistyneenä Heikkiä suurilla sinisillä silmillään.