Heikki tarttui tuvan oven tuttuun kahvaan. Sama vanha ovi, melkein sama ääni sen narahduksessa! Ja tupa oli sama.
Joku vaimo-ihminen oli leipiä uunista ottamassa.
—Herranen aika! Heikki-maisteriko siinä on?
Se oli Liisa. Hän oli aivan kuin kasvanut siitä, kun Heikki oli hänet viimeksi nähnyt, kasvanut ja varttunut. Hänen kasvonsa olivat leipomisesta tulipunaiset. Mutta nopeasti hän pyyhkäisi kätensä jauhosta, päästi siteen päänsä ympäriltä ja heitti esiliinan luotaan.
Hänen katseessaan ilmausi vilpitön ilo, kun hän tuli Heikkiä kättelemään.
Heikki tunsi itsensä kuin lapseksi tarttuessaan Liisan vahvaan käteen. Hän oli odottanut saavansa nähdä entisen ujon, kaikista pikku asioista punastuvan Liisan, nyt ehkä vielä kärsivänä jotakin sydämen tuskaa. Ja hän näki hyvinvoivan, suoraan hänen silmiinsä katsovan talonpoikaisemännän, jonka kädet olivat raskaan työn karhentamat, jänteet vahvistuneet, koko ruumis tullut rotevaksi ja täytelääksi.
Terve hän näytti olevan ja kaukana kaikista suruharsoista——
Ei mitään jäljellä entisestä Liisasta! Hänkin aivan vieras!
Heikki ei voinut keksiä sopivia kysymyksiä, joilla olisi keskustelua ylläpitänyt.
—Että se Juho sattui olemaan poissa! sanoi Liisa.—Äsken se juuri tässä.—Käynmähän katsomassa näkyisikö tanhualla,—ja hän juoksi ulos. Aivan kuin hänkään ei olisi tiennyt mitä puhua kahden kesken Heikin kanssa.