—Sehän se—! Mutta annahan olla!—Niinkuin sanoin, sinä olet liian vanha päästäksesi niissä asioissa hänestä edelle. Mutta siksi juuri sanon: kun olet itse liian vanha, niin onhan poikasi sitä nuorempi. Pane poikasi kouluun, kyllä hän aina Niemelän saavuttaa.—Eikä Niemelällä ole perillistä.—Lukekoon poika ylioppilaaksi ja palatkoon sitten jälleen isänsä maalle täyttämään ja lopettamaan mikä sinulta on jäänyt keskeneräiseksi.
Vuorela nousi seisaallensa ja meni uunin luo piippuansa kopistelemaan. Kun hän jälleen kääntyi rovastiin päin, punersi täysi piipunpesä yhtenä hehkuna. Hänen kasvonsa alkoivat kirkastua. Jotakin eloa välähti hänen katseensa sammuvassa valossa.
—En voi sanoa, virkkoi hän vihdoin tyynesti,—että rovastin puhe olisi ihan perätöntäkään. Mutta jäisiköhän se Heikki matalan kattoni alle, jos hän kerran lukeneena herrana tänne palaisi?
—Väärin puhut sinä Vuorela meistä lukumiehistä.—Olenhan minäkin lukumies ja enkö ole tätä sinun kotikuntaasi rakastanut niinkuin omaani? Koko ikäni olen täällä työskennellyt,—ja eiköhän minut tänne haudattanekin.
—Kyllähän rovasti—sanoi Vuorela liikuttuneena,—ja toistahan olisikin, jos Heikistä pappi tulisi;—miksi en kuuntelisi Heikkiäni oman kotikirkkomme saarnastuolista. Enhän parempaa voisi toivoakaan—
—No niinpä niin.—Jollei hän auran kurkeen tahdo tarttua, niin katsotaan, ehkä on tilaa minun vieressäni—jos silloin vielä eletään. Emmehän tulevaisia tiedä.
Mutta kun rovasti nyt oli oikean säikeen päässä, ei hän enää hellittänytkään. Hän tuli usein Vuorelaan, ja heistä kasvoi entistä ehommat ystävykset.
Ja kun samasta asiasta kerran tuli puhe, niin Vuorela ilmaisi päättäneensä lähettää Heikin Helsingin kouluun.
—Siinä teet oikein?—sanoi rovasti vain puristaen Vuorelan kättä.
Vuorelan isäntä oli siis ymmärtänyt rovastin puheen tuosta maailman uudesta voimasta, jota sanottiin sivistykseksi—ja hyväksynyt rovastin ehdottaman taistelutavan niemeläisiä vastaan.