Hänen sanojansa seurasi sanoin kuvaamaton, tärisyttävä, intohimoinen eläköönhuuto.
Sen vaiettua ja kuulijain hajaannuttua Antti kääntyi naurahtaen
Heikkiin.
—Jaa, se on totta, minulla ei ole nyt millä kilistäisin sinun kanssasi, mutta salli sen sijaan puristaa kättäsi.—Minä toivotan onnea,—onnea!
Ja hän puristi Heikin kättä.
Monet olivat unohtaneet, kenelle puhe oli alkujaan aiottu.
Mutta muutamat Heikin tutuista tulivat hänen luokseen.
—Heikki, onko se mahdollista! Sinä jätät meidät?
—Se on järkähtämätön päätökseni, sanoi Heikki liikuttuneena.
Niitten joukossa oli erittäinkin eräs, jonka tuo asia sai intoihin. Se oli Artturi. Hän oli tunnetun säätyläisperheen poika, kävi hienommin ja aistikkaammin pukeutuneena kuin useimmat muut, mutta oli kumminkin kiivaimpia "kansalliskansanvaltaisia". Hän suorastaan kadehti Heikkiä.
Ja he istuivat saman pöydän ääreen siitä asiasta puhumaan. Siihen kerääntyi vähitellen paljon muitakin, vähemmän tuttuja. Ja Heikin he piirittivät keskukseensa kuin sankarin. He puristelivat Heikin kättä, toivottelivat onnea eivätkä voineet muusta puhua.