Päivä oli alkanut valjeta ylioppilastalon saleissa. Suuret ikkunat pyöristettyine päätyineen jo häämöttivät esille vaatien yhä suurempaa huomiota puoleensa, kunnes ottivat kokonaan voiton tuikkivalta kaasulta ja muuttuivat kaikissa suhteissa pääasiaksi. Ei huomattu koska kaasu sammuikaan. Ikkunat muodostuivat silmiä häikäiseviksi aukoiksi, joista valoa virtasi sisälle sinistäen sakean tupakansavun. Ja savun keskeltä pilkisteli vielä monta mustapukuista ja valkearintaista olentoa hehkuvine poskineen ja tulehtuneine silmineen—ja kuului kovaäänistä puhetta aineista, jotka olivat olleet juhlan sisältönä.
Kun Heikki tuli kotiinsa, oli isä makuulla. Hän ei ollut riisuutunut, vaan oli heittänyt sarkapalttoon peitteekseen,—ja näytti heräävän, kun Heikki astui sisälle.
—No isä, koska lähdemme? kysyi Heikki rohkealla, melkein iloisella äänellä.—Minä olen valmis lähtemään milloin hyvänsä, minä melkein maltittomasti odotan vain mitä pikimmin päästäkseni sinne maalle.
—Kyllähän, kun tästä vain saan muutamat asiat reilaan, kyllä sitten mennään.
Ja Heikki alkoi isälle kertoa mitä kaikkea hänelle oli puhuttu ja mitä kaikkea hän nyt aikoi tehdä. Ensiksi oli hänen vain opittava tuntemaan nuo suuret epäkohdat. Tätä varten hän tahtoi hiljaisuudessa työskennellä siinä missä muutkin talonpojat; hän tahtoi omin käsin ottaa osaa maanviljelystöihin päästäkseen siten vähitellen tuntemaan kansan elämää ja tarpeita. Mutta näin työskennellessään kansan riveissä hän tahtoi myöskin alati vaikuttaa herättävästi. Hänen oli helpompi kuin kenenkään muun saada kansan luottamusta. Häntä uskottaisiin kyllä ja häntä seurattaisiin. Liike kasvaisi vähitellen, kansa heräisi yhä enemmän itsetajuntaan, kunnes se vihdoin olisi kypsä sivistyskansa ja pystyisi oman onnensa ohjiin. Ja jos ei Heikki tulisi kaikkea itse näkemään, niin ainakin hän olisi pannut työn alkuun. Snellmanin tehtävänä oli ollut vain aatteen herättäminen sivistyneissä. Nyt oli toisten vuoro näyttää mahdolliseksi ja toteuttaa tämä aate.—Mutta kuinka monet niistä, jotka tahtoivat seurata suurta Snellmania, erehtyivät eivätkä voineet löytää hänen suuruutensa tietä. Ei Snellmanin työtä voi kahdesti tehdä. Eteenpäin täytyy mennä!
—Niin, isä, lopetti Heikki vihdoin, minä olen nyt siis löytänyt elämäni tien!
Mutta kun Heikki sitten vaikeni, kuuli hän vain nukkuneen hiljaista sihinätä isän vuoteesta päin.
III.
Niinä vuosina, joina Vuorelan ainoata perillistä oli koulutettu kaukana kotoa vieraissa oloissa, oli talossa tehty kaiken aikaa työtä entistä suuremmalla voimalla ja innolla. Vanhoissa tavoissa ennen niin sitkeästi pysynyt Vuorelan isäntä oli nyt itse ruvennut puuhailemaan kaikenlaisia uudistuksia, ostellut maanviljelyskoneita, ojittanut peltonsa uuden mallin mukaan, pannut suurella alalla toimeen säännöllisen monijakoisen vuoroviljelyksen eikä missään säästänyt tointa, puuhaa ja vaivaa. Mutta vaivalloisin työ, mikä tehdyksi saatiin, oli ollut suurenpuoleisen suon ojitus ja kuivatus. Suo kuului suureen maapalstaan, jonka Vuorelan isäntä oli pakolla lunastanut sukulaisnaapureiltaan. Tämä naapuri oli jo ennen tehnyt kaupat uusniemeläisten kanssa. Ja Niemelä olikin jo varma omistuksestaan;— oli jo alkanut tähystellä ja mittailla suon pintaa ja aloittanut keskus-ojan. Mutta Vuorela oli haastanut hänet käräjiin, joilla Niemelän oli saatava viimeinen kuulutus omistukseensa.
Niemeläiset olivat luulleet hänen jo jäävän käräjiltä pois, kun oli kauan viipynyt. Mutta hän oli tullut viime hetkellä; oli täyttä vauhtia ajanut käräjämäkeä alas kulkusten helistessä ja karhuntaljaisten vällyjen lunta viistäessä. Hän oli tullut ja laskenut rahansa käräjätuvan pitkälle pöydälle.