Maapalsta oli tuomittu Niemelältä pois.
Ja siitä päivästä pitäen oli Vuorelan ylpeä maine alkanut himmentää niemeläisten nimeä.
Suo oli nyt suurelta alalta kuivattu ja viljelyskuntoon saatettu.
Sinä keväänä, jona Heikkiä odotettiin lopullisesti kotiin tulevaksi, höyrysi sen vasta kuokittu multa sulavan lumen alta.
Kaikki tämä odotti Vuorelan ainoata perillistä; häntä odotti talon nuori, emännöitsevä kasvattityttö, sirosuinen Liisa, ja koko väestö, joka oli seurannut talon kuulumatonta vaurastumista ja tiesi, ketä varten kaikki näin oli valmistettu.
Oli niinkuin Vuorelan isäntä olisi viettänyt voittojuhlaansa saatuaan
Heikin kotiin. Olihan nyt monivuotiset kylvökset kuin tuleentumassa.
Eikä rauhaton pelko niitten häviämisestä kalvanut sydäntä.
Ja koko seutu puhui talon nuoresta isännästä, hänen opistaan ja vanhan Vuorelan kunniasta. Ihmiset tulivat Heikkiä katsomaan kuin mitäkin taloon tuotua ihmettä.
Vuorelan iäkkään Manun koko olemus loisti. Ensiksikin oli niemeläisten herrasmaine saanut kovan kolauksen. Ja toiseksi hän tunsi itsensä niin ylpeäksi saadessaan noin puoleksi totella ja puoleksi opastaa tottumatonta Heikkiä.
Uutta eloa oli tullut kaikkeen Vuorelan väkeen.
Ja nuori Liisa puikkelehti tuvasta aittaan ja navettaan ja maitohuoneeseen kahta toimekkaampana emäntänä.