Heikki oli tullut maalle hyvin reippaana ja iloisena. Hän puhui alussa kovaäänisesti ja varmasti, kulki paljon ovissa niinkuin puuhaillessa ainakin.
Matkalla tänne ja alkupäivinä täällä ollessaan oli Heikki vielä täynnänsä Helsingistä tuotua henkeä. Hänen tulevaisuudentoiveensa olivat valoisimmillaan. Mitä enemmän hän tottui siihen uuteen tapaan ajatella tulevaisuutta, joka oli niin äkkiä muodostunut ja niin kokonansa entisestä eroava, sitä enemmän hän oli siihen mielistynyt. Hän tahtoi vähitellen saada kansan ymmärtämään sitä suurta historiallista tehtävää, joka oli sen hartioille pantu. Hänen intonsa, vaikka tyyntyneenä, ei suinkaan ollut voimastaan mitään kadottanut; se oli vain saanut tyynemmän muodon. Hän oli siinä asiassa hyvin varuillaan ja tutki itseään usein.—Hänen silmiensä eteen oli ruvennut aukeamaan kauniin, tasaisen ja voimakkaan elämän selvät piirteet,—joka elämä ei olisi epäsäännöllinen, intohimoisen tavoittelun hedelmä, vaan rauhallisen, tarkoin suunnatun työn tulos. Ne tulkitsivat varmaan väärin Hegeliä, jotka sanoivat, että Hegel oli ylistänyt yksistään sitä elämää, josta hän, Heikki, oli matkustanut pois. Kun Hegel sanoi: "Ilman intohimoa ei synny mitään suurta", niin varmaan hän tiesi, että on olemassa toinenkin intohimo, rauhallinen intohimo. Ja kuitenkin on tämäkin voima niin suuri, että se voi värittää jokaisen askeleen ihmiselämässä.—Juuri tämä intohimo voi synnyttää suurta.—
Heikin tulevaisuudenkuva oli muuttunut vain muodoltaan. Sen sinisessä etäisyydessä, siellä, missä silmän näköpiiri keskittyy, häämötti sama päämäärä, joka paloi sydämessä Snellmania kannettaessa hurmaantuneen väkijoukon läpi. Siellä etäisyydessä seisoi voimakkaan vartalon kaunis hahmo. Sen pää oli pystyssä ja käsi ojentihe kansan taajojen rivien yli, jotka olivat valmiit seuraamaan hänen pienintäkin viittaustaan.
Näiden elonvoimaisten tunteiden vallassa Heikki astui isänsä maalle.
Ja kun hänen tulonsa oli kaikessa ympäristössä herättänyt semmoista ihastusta, kulki Heikki täällä kotona niinkuin olisi joka päivä ollut hänen nimipäivänsä.
Hän tahtoi olla väen kanssa aivan kuin vertaistensa parissa. Hän tahtoi käyttää jokaista tilaisuutta siihen vaikuttaakseen. Hän tahtoi olla virkeä ja väsymätön. Ja hän oli jo varma siitä, että se oli oikealla tiellä häntä ymmärtääkseen. Hän alkoi sille vähitellen selitellä kansallisuuskysymystä. Ja ennenkuin hän itse aavistikaan, huomasi hän olevansa asian ytimessä, huomasi innostuneensa aivan kuin ylioppilaitten kesken, tunsi poskiensa punoittavan ja äänensä väsyvän paljosta puhumisesta.
Ja hänen puhuessaan olivat kaikki aina ääneti, hiljaisessa hartaudessa, kiitolliset joka sanasta, jonka hän lausui. Ei kukaan puhutellut häntä silloin, kaikki vain tuntuivat kuin odottavan, mitä uutta Heikki vielä panisikaan toimeen. Ja keskenäänkin he enimmäkseen puhuivat kuiskimalla.
Se melkein vaivasi Heikkiä. Sattui usein, että he hilpeästi naureskelivat työssä ollessaan, että Jaska tapansa mukaan kiusoitteli Leenaa ja Leena häntä vallattomasti torjui tai että heillä muuten oli keskinäisiä puheitaan. Kun Heikki sattui silloin kävelyretkellään heidän työpaikalleen, vaikenivat he samassa äänettömiksi ja totisuus kuvautui heidän kasvoillensa; korkeintaan tiuskaisi Leena Jaskalle viimeisen kerran: "Soh, hiljaa"; miehet korjasivat lakkinsa ja tytöt liinansa; ja kaikki oli kuin valmista.—Ja hänen lähdettyään he aivan kuin olisivat vapautuneet pakollisesta totisuudestaan, taas alkoivat naureskella ja puhua omiansa.
Sentähden Heikki alkoi pyrkiä tuttavallisemmalle kannalle heidän kanssansa. Hän otti joskus osaa heidän töihinsä, pyysi kihvelin tai tadikon käteensä ja oli kaivelevinaan.
Ja se herättikin suurta iloa väessä. Työhön tottuneet opastelivat häntä vuorostaan niinkuin lasta, neuvoivat, kuinka kävi kaivaminen tahraamatta vaatteita, ja seuratessaan hänen edistystään kerääntyivät kaikki hänen ympärilleen katsomaan,—tytötkin; minkä vuoksi Heikkiä hävetti suunnattomasti, vaikka hän sitä koettikin peittää sukkeluuksiin. Häntä melkein harmitti. Ja sitten epäilytti vähän, että ehkä ne vielä naurahtavat selän takana.