Sentähden hän itse koetti eniten nauraa omaa työtänsä. He käsittivät puolestaan sen niin, että Heikki itsekin piti sitä leikkinä, ja alkoivat hekin laskea pilapuheita hänen yrityksistään. Ja siksi ei koko asiasta tahtonut koskaan tulla totta.
Sillä Heikistä tuntui vaikealta alistua siihen, että he hänelle nauraisivat silloinkin, kun hän sattuisi olemaan tosissaan.
Ja tuo pelko vaikutti vieroittavasti Heikkiin.
Eräänä päivänä päivällistä syödessä Heikki kummaksensa huomasi, ettei hänellä ollut mitään puhumista; aivan kuin hän olisi jo kaikki sanottavansa sanonut. Toiset näyttivät erisin odottavan, mutta kun Heikki yhä oli ääneti, kääntyi puhe talon asioihin,—olipa jotakin neuvottelemista suuren niityn ladosta.
Ensi kerran sattui, että Heikin läsnäollessa näin puhuttiin hänen sivuitsensa talon jokapäiväisistä asioista.—Se teki omituisen vaikutuksen Heikkiin. Hän sanoi ikäänkuin leikillä jotakin joukkoon, mutta kukaan ei sitä huomannut. Hän koetti tarkemmin kuulostella, mistä oli puhe, ja sanoi vihdoin ajatuksensa. Mutta sitäkään ei kukaan ottanut huomioonsa.
Oli niinkuin olisi nyt tullut Heikin vuoro olla ääneti.
Sama tapahtui seuraavana ja sitten seuraavana päivänä.
Hän tunsi, että oli lopullisesti kaiken sanottavansa sanonut ja että koko hänen vaikutuksensa oli samalla loppunut.
Hän ikäänkuin vasta nyt alkoi huomata ympäristöänsä.—Siinä ne istuivat pöydän ympärillä nuo karkeakätiset rengit, söivät perunoita käsistään ja leikkasivat leipää puukolla. Kaikki he keskenään ymmärsivät toisiansa jo puolesta sanasta, ei kuin hymisivät vain vähän toisilleen. Isää he kaikki sisällisesti kunnioittivat. Hän istui aina ääneti aterioidessaan. Ja enimmäkseen muutkin.
Heikki katseli oudostellen ympärillensä. Tämäkö oli hänen kotinsa—tämä vieras, hänelle tuntematon maailma!