Oliko todellakin niin, että hänen täytyisi, pysyvän vaikutusvallan heihin saadakseen, oppia kaikki nuo pikkuseikat, jotka kuuluivat heidän elämäänsä—kaikki nuo peltojen, aitojen, tallin ja navetan pikkuseikat? Ja oppia ne niin, että hän pystyisi heitä neuvomaan, olisi heitä etevämpi?
Ei, ei koskaan! Se olisi mahdotonta. Heikki hukkuisi tämän elämän yksitoikkoisuuteen, hävittäisi ikuisiksi ajoiksi oman aatteellisen maailmansa.
Mutta miten hän oikeastaan olikaan ajatellut vaikutustansa täällä?— Oliko hän tehnyt siitä itselleen täyttä selkoa.—Herättää kansa? Se on: vaikuttaa persoonallisesti miehestä mieheen?—Mutta siihen ei riittäisi kenenkään ikä.——Hakea ja löytää epäkohtia? Mutta kun hän oli löytävinään jonkin ja puhui kansakoulunopettajan kanssa sen korjaamisen välttämättömyydestä, oli tällä aina syitä ja esteitä vaa'an toiseenkin päähän:—jaa, jaa, kyllähän—mutta—. Kansan sivistyksestä olivat he jo muka pitäneet huolta minkä heidän pienet voimansa riittivät. Kun Heikki innostui keksinnöstään, että pitäisi perustaa semmoinen kirjasto, johon koottaisiin paras kirjallisuus ja kansa saisi sitä käyttää hyväkseen, sanoi kansakoulunopettaja, että lainakirjaston alku heillä jo oli ja että Niemelän isäntä oli siihen uhrannut koko lailla rahoja. Niemelän isäntä oli kaikkien edistyspuuhien etunenässä,—isän vastustaja, jonka nimeä ei Vuorelassa edes koskaan kuultu.
Ettäkö Heikki pyrkisi vaikutukseen kunnallisissa asioissa? Seköhän olisi ollut Antinkin ajatus? Saavuttaisi vähitellen luottamusta kunnan asiain hoidossa ja tulisi kunnan johtavaksi mieheksi?—Ja sitten valittaisiin valtiopäiville ja niin edespäin?
Mutta siihen ei Heikki pystynyt; siihen tarvittiin etupäässä käytännöllisyyttä—ja sitä semmoista yhteiskunnallisuutta, joka oli vastenmielistäkin Heikille. Ei, mikään tuollainen ei saanut olla tarkoitusperänä, se saattoi olla vain luonnollisena seurauksena hengen suuruudesta. Suuri henki löytää aina vaikutusalansa; mutta se, jonka tarkoitusperänä on vaikutusalan löytäminen, ei ole suuri henki.
* * * * *
Kotona tehtiin heinää. Väki oli iloisella mielellä, lauleli ja luikkasi niityllä.
Mutta Heikkiä painoi outo alakuloisuus.
Eräänä poutaisena päivänä, kun hän istui ylhäällä ullakkokamarissaan, joka oli erityisesti häntä varten järjestykseen pantu,—koputettiin ovelle hiljaa, ja Liisa astui sisälle.
Hän toi tapansa mukaan kahvia tänne ylös,—ja oli tällä kertaa vähän hämillään, kun oli tullut työpuvussaan, paitahihasillaan, liina niskassa ja tukka vähän epäjärjestyksessä. Hänen mukanansa levisi huoneeseen väkevä heinän tuoksu. Hän oli tullut suoraan niityltä.