Ja Heikki otti taas Hegelin eteensä ja tahtoi vajoutua siihen.
Mutta hän oli unohtanut, että hänellähän oli ollut edessänsä sama paikka jo monet ajat. Se oli vaikea ajatus, johon Heikki oli aina pysähtynyt kuin elämänsä tienhaaraan. Siinä sanottiin: "Filosofinen etsivä tutkimus näyttää, että järki äärettömänä voimana on substanssi, kaiken luonnollisen ja henkisen elämän loppumaton alkuaine, samalla kuin se äärettömänä muotona on tämän sisällyksensä toteutus."—Ja sitten tuli paljon samanlaista, mitä Heikki ei ymmärtänyt.—
Antti olisi hänen sijassaan vain pyyhkäissyt sormellaan pitkin tuota sivua ja parilla yleisellä sanalla päässyt koko vaikeudesta.—Mutta Heikki ei voinut täällä maalla niinkuin Helsingissä.——Kaikki ne paikat, jotka siellä olivat herättäneet suurinta innon hurmausta, joutuivat täällä kuivan järjen kohteiksi. Milloin niitä oli mahdoton käsittää, milloin niitä tahtoi arvostella ja verrata ja hylätä—ja joskus pyrki kylmä iva juuri siinä esille, missä filosofi oli korkeimmilleen innostunut. Täällä maalla Heikki arvosteli Hegeliä aivan niinkuin ne "innottomat" siellä Helsingissä.
Ja vähitellen, aivan huomaamatta, alkaa sydämeen hiipiä epäluottamus omaan kykyyn ymmärtää ja ajatella—
Ja sitä epäilystä kasvattaa kaikki—kaikki mikä on edessä, ympärillä ja takana. Se muuttuu kuin muuriksi, joka tuossa tuokiossa sortaa allensa niin, ettei jää mitään jäljelle.
Voimaa, voimaa—!
Mutta voimaa ei ole.
Sen voiman, jota Heikki tarvitsisi, pitäisi olla suurta, itsenäistä voimaa; sen pitäisi olla niin elävää, että se täällä maalla, yksinäisyydessä, riippumatta tovereista, voisi sielussa ylläpitää tuota intohimoa, joka yksin voi suurta synnyttää.——
Mutta semmoista voimaa ei täällä ole. Se jäi sinne toverien keskelle ylioppilassalin pilaristoon.
Täällä on vain hiljaisuutta—ääretöntä hiljaisuutta! Se hiljaisuus saattoi toisinaan Heikin aivan kuin suunnilta pois. Hän ei voinut ryhtyä mihinkään; istui vain eteensä tuijottaen. Ajatus ei pysynyt koossa. Toinen tuli, toinen meni, valtoinaan, omin päin. Toinen ivasi entisyyttä, toinen nauroi tulevaisuutta, häilyvinä, ristiriitaisina. Ja usein ne kiihottuivat kummalliseen sisälliseen taisteluun, joka loppui niinkuin ilman puutteeseen; siitä heräsi niinkuin ainajaisesta. —Ja hiljaisuus hienon hienosti sihisi korvaan, yhä vain uudestaan nukuttaen——