Ah, jos olisi heittää kaikki, kaikki!—Jos olisi heittää kaikki aatteet ja tulevaisuudet!—Jos olisi mennä isän ja Liisan luo ja sanoa: Ottakaa minut mitättömyyksineni! Älkää ajatelko minusta enempää kuin mitä olen. Minä olen vähäpätöisin, pienin pienistä!——
Silloin olisi kaikki ratkaistu, kaikki selvää ja iloista. Silloin olisi päässyt voitolle tuo tuttu, kaikkea pientä rakastava, tuo naisellisuus, jota ei kukaan tovereista aavistanut olevan Heikin sydämessä.—Ja hyvästi silloin kaikki aatteet! Ne eivät enää koskaan liikahtaisi.
Voimaa, voimaa—!
* * * * *
Päivän helle oli hiipinyt korkeimmilleen ja taivaan rantoja kiertelivät ukkospilvet. Avatun ikkunan pielessä surisi hämähäkinverkkoon sotkeutunut kärpänen. Mutta muuten ei kuulunut mitään,—eikä tuntunut tuulen henkäystäkään ilmassa.
Kaukaa se kuului ensin, ukkosen kumahtava jyminä.
Ja sen jälkeen vaikeni kaikki niin hiljaiseksi, että Heikki säpsähti.— Oli kuin hän olisi ollut kahden kesken jonkun tuntemattoman voiman kanssa——
Mikä noita uhkaavia pilviä kiidättikään tännepäin semmoista vauhtia?— Ne nousivat yhtenä suunnattomana vuorena, hajoilivat siellä kaukana ja vuoroin taas yhtyivät. Koko taivas nousi tännepäin. Ja seudut sen alla pimenivät.
Tuolla sentään vielä ruislaiho iloisena paistaa päivän valossa; toinen puoli järveä tuntuu vielä näkevän yllänsä sinistä taivasta.
Mutta nyt jo nekin synkistyvät. Musta vihuri syöksyy järven pinnalle, ja ruislaiho alkaa sotkuisesti lainehtia. Kaukainen sohina lähenee; se lähenee joka haaralta. Sen ääni kasvaa kasvamistaan.—Tuolla pimenee niityn yksinäinen kuusi; tuossa jo sammuu vihanta koivu ojan reunalla. —Ja sohina vain lähenee. Se tulee niin lähelle, että tuntuu kuin täytyisi sen tieltä peräytyä, se on ihan tuossa——salama leimahtaa, välkähtävä, repäisevä salama,—maata tärähyttää ankara jymäys—ja se jyrinä kiiriskelee kauas pitkin maita, entää joka vuorenloukkoon, joka soppeen, tuhansin kerroin kaiuttaen kaiken seudun.