Heikki sulki ikkunan, joka oli päästä säpeistään, kun tuuliaispää siihen ennätti.
Hän juoksi alas voidakseen tuvan ikkunasta muun väen mukana katsella rajuilman tuloa.
Mutta siellä ei ollut ketään, ei elävää sielua, vaikka oli päivällisaika.
Heikki pysähtyi keskelle tuvan lattiaa.
Syönti näkyi väeltä jääneen kesken. Tuossa pitkän ruokapöydän päässä oli jonkun piikatytön liina, niinkuin juostessa siihen jätetty. Piimäpyttyyn oli lusikka jäänyt ja toisia kiireessä viskattu mikä minnekin pitkin pöytää.—Ja ovi ulos selko selällään.
Mitähän tämä merkitsikään?
Ja Heikille selvisi samassa kaikki. Väki oli juossut niityille heiniä kokoamaan ennenkuin sade tulisi.
Ja hän, Heikki, seisoi tässä toimettomana, uneliaana, epäselvissä haaveiluissa, vietettyään koko päivän tyhjää toimittaen!—
—Minähän itse—ajatteli Heikki—olen asettanut niin, ettei täällä kukaan minua tarvitse! He eivät edes ole sanoneet minulle mitään heinistä.
Hän sulki tuvan oven ja juoksi niitylle ukkonen kintereillä.