Ja lehmät unohtuivat.
Sydän alkoi oudosti sykkiä.
Heikki näki suuren savupiipun, näki kosken vaahtoisen putouksen, näki outoja rakennuksia—ja ihmisiä, jotka siellä liikkuivat—paljon ihmisiä, jotka kulkivat edestakaisin. Mitä ihmeen ihmisiä ne olivat?— Tiesivätkö he ollenkaan Heikin kodista? Ja olisivatkohan ottaneet syliinsä, jos sinne heidän luokseen olisi mennyt?—Se oli heidän kotinsa tuo—ja he saivat aina kulkea lautaläjien luona ja katsella savupiippua ja laittaa koskeen myllyjä. Uh, kuinka se kohisi; välistä kovemmin ja välistä hiljemmin! Näkyi navetan katon yli jotakin ruukintapaista, mutta ei se tämmöistä ollut. Tämä oli varmaan toinen. Sinne kun pääsisi!
Tuuli leyhytteli pojan tukkaa, palavina tuijottivat hänen silmänsä saharuukille päin.
Mutta pieni sydän sävähti äkkiä. Lehmät!
Hän juoksi alas,—eivätkö nuo hylyt olleetkin jo apilaniityllä! Ja Heikki koetti niitä sieltä ruoskalla. Lehmät vain kiertelivät toisiansa.
Hän lähti juoksemaan kotiin minkä kerkesi. Valkoinen tukka tuprusi tuulessa, ankarasti ponnistivat ja vilistivät pienoiset töppöset juoksussa kivisellä tiellä.
Äiti jo kynnyksellä vastaan:
—No mikä nyt pojalle tuli?
Ja hengästyksissään Heikki soperteli lehmistä ja apila-niitystä.