Täällä vain, missä hän istui—Honkavaaran rinteellä, penkillä—oli yksinäistä ja kuollutta, elottomuutta.
Fanny oli säälinyt Heikin yksinäisyyttä,—"ei ainoatakaan sielua ympärillä, joka teitä ymmärtäisi",—oli hän sanonut.
Mutta sitten oli tullut tuo kauhea kohtaus, kun Fanny sai tietää, että
Liisa oli Vuorelan tuleva emäntä, siis Heikille aiottu vaimo.
Heikki ei voinut olla punastumatta itsekseenkin tapausta ajatellessaan.
Fanny kuvitteli, että Heikki oli päättänyt iäksi jäädä maalle palvellakseen siten suurta isänmaallista aatetta, että se oli hänelle uhraus—mutta nyt oli Fannylle selvinnyt, että Heikki siis aikoi— naimisiin. Kuinka epärunolliselta se mahtoi hänestä tuntua!—Heikki antautuisi siis varsinaiseksi talonpojaksi, vieläpä käyttäisi hyväkseen täällä maalla tarjoutuvia elämän sulostuttamiskeinoja: menisi naimisiin!
Fanny mahtoi sydämessään halveksia Heikkiä.
Mutta lähtiessään hän oli taas ystävällinen, aivan kuin olisi jokin side vielä jäänyt heidän välilleen katkeamatta. Se oli varmaankin viimeinen kädenojennus: tule pois, Heikki! Pelasta itsesi tulevaisuudesta, johon aiot iäksi sitoutua! Katso minne me ajamme! Katso kuinka me iloiten ja hymyillen kuin kukkassateessa riennämme tuota tuntematonta, mutta siksi juuri hurmaavaa tulevaisuutta kohti! Sinä olet nuori, sinun täytyy rakastaa sitä, mitä mekin rakastamme. Sinä et voi rakastaa sitä tulevaisuutta, jonka jokainen askel on edeltäpäin määrätty, jonka tie on pienimpiä käänteitään myöten valmiiksi viitoitettu. Kerran me vain elämme; miksi emme siis kokisi elämää sen kaikilta puolin? Miksi hajoittaisimme sen kokonaisen, viehättävän kuvan näkymättömäksi, tasoittaisimme sen palasiksi jokapäiväisyyden yksitoikkoiseen jonoon.
Bruuno ja Artturi eivät olleet saaneet tuossa keskustelussaan ajatusta oikein selväksi.
Heikki sen tiesi aivan perin pohjin.
Heidän olisi pitänyt sanoa: on pikkusieluja, jotka itsekseen jätettyinä vajoavat omaan pienuuteensa, jotka voivat jotakin olla ainoastaan silloin, kun alituisesti näkevät edessään ja ympärillään pyrkiviä ihmisiä.