Kuinka Heikki olikaan saattanut niin kokonaan luopua kaikesta "henkisestä pyrkimyksestä", niinkuin Bruuno sanoi.
"Pikkusielut tunnetaan siitä, mihin he tyytyvät",—oli Artturi sanonut.
Mitä Heikki sai siitä, että nämä täällä häntä rakastivat? Nämä muutamat ihmiset!
Eikö hän siis koskaan janonnutkaan suurempaa? Eikö hänen näkönsä ulottunutkaan yli lähimmän ympäristön?
Ja Heikki huomasi kauhukseen, ettei hän miettinytkään muuta kuin keinoa, kuinka hän pääsisi kotoa.
Itse kysymys tuntui kuin jo ratkaistulta.
Se on: jos keino olisi ollut helppo, hän ei olisi ollut hetkeäkään kahden vaiheilla;—jollei olisi ollut välttämätöntä sanoa isälle: "Minä lähden", niin hän olisi jo poissa täältä. Mutta se tuntui mahdottomalta, ja vain sentähden oli koko ajatuskin mahdoton.
* * * * *
Niin kauan kuin syksyn taivas vielä oli kirkas, Heikki kävi usein
Honkavaaran kupeella.
Hänen silmiensä eteen oli vetäytynyt omituinen suruharso. Kaikki, mihin hän täällä kotona katsoi, oli kuin kauempana hänestä ja entistään himmeämpää.