—Mitäpä pojalla vastaankaan olisi, sanoi vain Vuorela. Hän ei sittenkään käsittänyt rovastin puhetta kutsumuksesta ja halusta. Kellä ei olisi halua siunausta tuottavaan toimeen, semmoiseen, jossa rovasti oli harmaantunut! Kuka ei ylpeillen tuntisi kutsumusta tämmöiseen virkaan!—Ja jos ei tuntisi, niin milläpä varoilla Heikki olisi ostanut itsensä vapaaksi siitä työstä, jonka Vuorela katsoi hänen tehtäväkseen!
Rovasti ja Vuorela eivät ymmärtäneet toisiansa tässä asiassa.
Sen vain rovasti selvään vainusi, että isän ja pojan tahto oli mennyt vastakkain.
—Ja olen ajatellut, sanoi Vuorela vähän arastellen,—että Heikkini saisi papintutkinnon suoritettuaan jäädä tänne rovastin apulaiseksi.
Mutta ennenkuin rovasti ennätti vastata, tuli ruustinna ovesta sisälle.—Hän puhui huonoa suomea, mutta teki kuitenkin parastaan. Nähtyään Vuorelan hän ojensi iloisesti kättä tervehdykseksi.
—No Vuorela, nyt me kohta pite sano kaikki hyvesti, hän sanoi:— rovasti on nyt hakenut ittens toiseen paikkaan, kaukana teelte.—
Vuorela katsahti kysyvästi rovastiin.—Ei voinut ruustinna totta puhua.
Ja rovasti näytti vähän hämmentyvän. Hän tunsi koko olemuksessaan
Vuorelan kysymyksen raskaan painon.
Vasta ruustinnan mentyä hän rupesi selittelemään:
—Niin, niin, katsos Vuorela,—en olisi koskaan omasta puolestani muuanne halunnut. Mutta ei auta. En ole yksinäinen. Olen perheellinen mies, ja minulla on paljon lapsia. Tuloni suurenevat uudessa paikassa lähes tuhannella vuosittain. Ymmärräthän, että minun täytyy katsoa myöskin perheeni etua; en voi ajatella ainoastaan seurakuntaani. Vaimo ja lapset ennen kaikkea!—Jaa, jaa, se on tietty: suurella kaipauksella tulen aina muistelemaan tätä pappilaa, joka on minulle kuin kotoni—ja teitä kaikkia seurakuntalaisiani—sinua, Vuorela!