Ja kyynel kiertyi vanhan rovastin silmään.
Mutta Vuorela nousi nopeasti, sanoi jäähyväiset ja lähti.
Kotimatkalla hän yhdytti jalkamiehen. Se oli ankara vanhan kansan körttiläinen ja Vuorelan hyvä ystävä—entisiltä ajoilta; sillä viime aikoina heidän tiensä olivat kulkeneet kauempana toisistaan.
—Nouse tänne rattailleni, Kustaa. Onhan meillä sama matka, sanoi
Vuorela kuivasti.
Ja körttiläinen nousi rattaille Vuorelan viereen.
Hän puhutteli Vuorelaa vieraanlaisesti kauan aikaa. Mutta sitten käänsi puheensa ihan äkkiä kohti sitä asiaa, joka oli heidät muinoin toisistaan erottanut. Hän oli kuullut, että Heikki jättää Vuorelan.
—Etkö ole tyytyväinen poikaasi? Onhan hän ylioppilas, lukenut herra!—
—Jaa, jaa, niin on, huokaisi Vuorela.
Mutta körttiläinen katsoi häntä nyt pitkään ja entistä ystävällisemmin.
—Minunkin on jo poikani täysi-ikäinen, sanoi hän.—Semmoinen maamoukka se vain on, kun olen pitänyt häntä erillään kaikista maailman kouluista; eikä ole syytä moittia, sillä hyvästi näkyy jatkavan mitä vähiä olen täällä aloitellut. Et uskonut sinä vanhaa körttiläis-Kustaata, kun laitoit lapsesi maailmalle!