—Tiedäthän, että rovastimme oli minut siihen saanut, sanoi Vuorela.—
Hänen luotansa juuri tulenkin.
—Ja mitä sanoo rovasti nyt?
—Sanoo itsekin muuttavansa täältä pois.—
—Soo, vai muuttaa rovastimme!
Ja körttiläinen jatkoi kauan vaiti oltuaan:
—Siinä sen nyt taas näet. Aina olet sinä eläessäsi luottanut maallisiin mahteihin, jyvämakasiineihin ja täkäläisiin sielunpaimeniin. Yksi on vain sielunpaimen, joka ei koskaan laumaansa jätä, ja yksi tavara, jota ei koi syö eikä ruoste raiskaa. Mutta fariseukset ovat sinulle puhuneet kauniita sanoja, ja sinä olet heitä uskonut. Löysäläisten puheita se on se uusi oppi isänmaasta—yksiä tukkiaikain villityksiä. Mutta teoistansa heidän oppinsa tunnetaan. Sinne meni kansakoulunopettajamme, ja sinne menee nyt rovastimmekin, ja niin ne lähtevät omatkin miehemme, kun vain oppia saavat, mikä minnekin uuteen maailmaan kultaa hakemaan.
Siihen jäi heidän puheensa hetkeksi. Mutta sitten körttiläinen sanoi:
—Yksinkö jäät nyt kasvattityttösi Liisan kanssa? Ja lisäsi jonkin ajan kuluttua:
—Minun poikani, Juho, on voimakas maamyyrä,—ja hänen luontonsa on hiljainen ja siveä.
Ja sitten oli körttiläisen erottava omille teilleen. He puristivat ystävällisesti toistensa kättä. Vanhoja ystävyksiä olivat molemmat, ja vuorelaisten sukuja oli körttiläis-Kustaa.