—No, Heikki?!
Mutta Heikin vastausta odottamatta hän jatkoi sitten matkaansa junavaunuun. He istuutuivat ikkunan ääreen.
Antti rupesi aluksi vain ohikulkevia naisia tarkastamaan ja arvostelemaan.
Kuinka hyvin Heikki ymmärsi tämänkin puolen Antissa! Hän saattoi noin vain—tavattuaan parhaan toverinsa, ikäänkuin he olisivat olleet jo kauan yhdessä!
—Katsopas, kun on hattu ihan kuin vene kumollaan—tuolla, ei—ei, katso tuonnemmas,—tuo tuolla! sanoi Antti pakottaen Heikin päätä vaununlasista ulos.
Ja sitten siellä oli toinen, jolla oli hyvin muhkea vartalo. Antti kuvasi koko hänen olentonsa parilla sanalla ja lisäsi jotakin, jolle he nauroivat ihan katketakseen.
Aina Antin mieliala tarttui Heikkiinkin. Antin vieressä Heikki pääsi hengittämään siihen ilmakerrokseen, jostapäin Antti ympäristöään katseli ja hallitsi, josta Antti aina suunnattoman keveästi lajitteli ihmisiä ja nakkeli niitä omatekoisessa luokkajärjestelmässään.
Kylläpä oli pitkiä aikoja kulunut siitä kun Heikki viimeksi oli nauranut.
Sitten juna vihelsi ja teki lähtöä.
Heikki heittäytyi istumaan Anttia vastapäätä ja tunsi, että tuo hänen liikkeensä oli huoleton ja vapaa.