—Jaa-a Antti! Tässä minä nyt olen ja tämmöiseksi minä olen käynyt. Mutta sinun pitää huomata, että maalla olen ollut puolitoista vuotta,— ajatteles: puolitoista vuotta yksinäisyydessä!
Näin sanoessaan Heikki tunsi hämärästi joka sanalla haavoittavansa kaukaista kotitaloa siellä muistojen maailmassa. Hän puhui Antille, ja kotoinen kuva piti samalla häntä luonaan. Sanojensa välillä hän ennätti olla siellä, kuulla isän jotakin puhuvan ja nähdä hänen panevan lakin päähänsä ulos mennäkseen. Mutta niin oli aina Antin kanssa puhuessa, ettei Heikki osannut sanoa aivan juuri sitä, mitä ajatteli ja tunsi, vaan piti sovittaa sanat sen maailman henkeen, jossa Antti eli.
Antti katsahti häneen niinkuin olisi nyt vasta tullut muistaneeksi.
—Niin, niin, tosiaankin, sinähän olet ollut kotonasi.—No jaa, kyllä se saattaa hyväksikin olla. Sitä suuremmalla voimalla ryhdyt nyt jälleen asiaan.
Tietysti. Asiaan! Siihen yhteiseen suureen asiaan!
Antti oli siis todellakin unohtanut! Koko puhe oli siis ollut hetken innostusta, jonka Heikki yksin oli ottanut täytenä totena. Antinkin mielestä siis tosiasiaan voi ryhtyä vain Helsingissä.
Ja koko pitkä maallaolon aika rupesi samassa Heikistäkin näyttämään vain joltakin väliajalta,—joltakin lomahetkeltä suuren elämäntyön keskellä. Tuo Antti tuossa yhdisti ensi kädenpuristuksessa Heikin entisyyden ja nykyisen hetken toisiinsa, solmi ne jälleen yhtäjaksoiseksi ketjuksi. Ehkä oli järkeä sentään Heikinkin elämässä, kokonaisuutta keskellä sitä suurta hajaannusta, jossa hän oli tuntenut olevansa! Ja Antti se tämän kaiken rakensi—yhdessä hetkessä—yhdellä sanalla!
Antti oli muuten sama kuin ennenkin, mutta hän vain toisinaan näytti vaipuvan mietteisiinsä. Ja oli kummallisen harvapuheinen, hajamielinen. Eikä tahtonut ollenkaan päästä niihin suuriin kysymyksiin.
—Jaa, jaa, nuo siunatut tädit! sanoi hän vihdoin ikäänkuin heräten ajatuksistaan.—Tiedätkös, Heikki, mitä tässä on?—hän näytti suurta matkalaukkuaan.—Neljä pulloa punssia, veikkoseni—käytettäväksi virkistykseksi lomahetkinä, työn väliajoilla. Omakätisesti ovat tädit sovittaneet ne tyystin kirjojen väliin. Neljä pulloa! Ja sitä paitsi vielä evästykseksi varoitus: "Älä nyt sentään liiaksi juo!"—ha-ha-ha!
Ja Antti rupesi päästelemään matkalaukkunsa hihnoja.