Heikki alkoi kertoa Antille Eemilistä ja hänen teorioistaan. Antti ei ottanut niitä edes totiselta kannalta, vaan nauroi joka sanalle.
—Saatpa nähdä, sanoi hän, kun tulet Helsinkiin, että niitä on paljon Eemilejä. Niitä on vesonut viime aikoina joka taholla.—Ja monet meidän parhaimmat miehemme ovat jättäneet entisen kantansa, laimistuneet ja veltostuneet.
Antti mainitsi useampia.
—Mutta onhan se surkeata!—sanoi Heikki. Mitä ovat silloin merkinneet kaikki heidän sanansa, heidän lupauksensa ja heidän valansa.
—Ttjah, sanoi Antti kohauttaen olkapäitään;—se ei todista muuta kuin ettemme kaikki ole Snellmaneja. Onhan se muuten maailman meno. Niitä on niin paljon semmoisia raukkoja, joille pitäisi aina pitää kiitospuheita. Jos he joutuvat itsekseen, vie heidät ensimmäinen tuulahdus mukanaan, he unohtavat kaikki.
Heikki tunsi niinkuin pistosta näistä Antin sanoista. Mutta hän iloitsi, että se koski jo menneisyyttä. Hän ei enää koskaan tekisi itseänsä syypääksi semmoiseen. Nyt hän oli jälleen Antin ja toverien ja maailman. Hän kuunteli innokkaasti joka sanaa, minkä Antti sanoi. Ja Anttikin alkoi elpyä, ja hänen silmänsä loistivat niinkuin ennen puhujalavalla.
—Turhaa on paheksia, ettei saa kaikkia aatteita yhdellä kertaa upotetuksi tuohon suureen massaan. Joka paikassa kulkee edistyksen tie siten, että massaa vievät eteenpäin jotkut harvat, niin sanotut kansallissankarit. Massa pysyy aina kehityksessä näitä alempana. Oikeastaan kaikki se, mitä me suurimman innostuksen aikana haaveksimme toimeenpanevamme huomenna tai ylihuomenna, se kaikki voi olla ainoastaan meidän tulevaisuutemme asia. Ei meidän tähtemme,—kyllähän me olisimme valmiit,—vaan noitten tähden, jotka kulkevat perässä, joitten silmät ensin ovat avattavat ennenkuin he näkevät.—Snellman on vaikuttanut meihin. Ei ole varmaa, että hän on samaten vaikuttanut muihin. Mutta hänen vaikutuksensa on ulotettava koko kansaan. Koko kansa on saatava hereille, sivistykseen. Siinä on meidän elämämme työ. Siinä on vielä monen Snellmanin elämäntyö.
Antti oli aivan innoissaan. Hän hengitti silloin aina kuuluvasti ja vähän nenäänsä.
Kuinka oikeassa hän oli! Mitä hyötyä olisi siitä ollut, että Heikki olisi jäänyt maalle vaikuttamaan kotoväkeen ja lähimpään ympäristöönsä. Entäs koko muu Suomi! Ja Heikiltä oli voinut haihtua näin suuret aatteet!
Näitä puhuessa kului pian se taival, joka vielä oli jäljellä
Helsinkiin.