Arki-ilta joulun ja uudenvuoden välillä.
Vanhan, lapsettoman talonpoikaisen eläkepariskunnan, Sarkasten asunto, matala, muotoihinsa muuttumattomasti eläytynyt laaja tupa: vanhat seinäpaperit, joista kukat ovat kuluneet pois ja joihin on muodostunut ruskeita kuvioita; repeämät ovat paikatut sanomapaperilla; mitään repaleista ei ole näissä seinäpapereissa, eikä liioin muussa sisustuksessa, joka vanhuutensa ja kuluneisuutensa ohella kuvaa myöskin tarkkuutta ja järjestyksenrakkautta. Ikkunalaudoilla myrtinkukkia pienissä puulaatikoissa. Peräseinän keskellä yksinkertainen ovi, joka huopatilkityksensä vuoksi sulkeutuu kuulumattomasti; ovi on reunoista vähän huurteessa. Ovesta oikealle (katsomosta käsin) toinen ikkunoista, vanhanaikainen, matala, pieniruutuinen, lasit kokonaan huurteessa. Ikkunan edessä vanhaksi kulunut, punaisenruskea pöytä ja sen kummallakin puolella samanväriset tuolit. Oven ja pöydän välisellä seinäosalla iso rysänkudos kaaritarpeineen. Ovesta vasemmalla, peränurkassa uuni, jonka avoimella kiukaalla palaa hiiltyvä rovio, heikosti valaisten tupaa. Vasemmalla sivuseinällä toinen ikkunoista, ja sen luona kahdenistuttava keinutuoli. Oikealla sivuseinällä, taaempana, vanha, matala laatikkokaappi, ja lähempänä kaksiosainen puuvuode, jonka tyynyissä ja aluksissa ei ole valkeita liinavaatteita ja peitteenä on yli vuoteen ylettyvä kellertävä lammasnahkaloimi.
SARKANEN istuu sivuttain pöydän ääressä laskien rahoja, jotka kilahtelevat hänen käsissään. Voimatta hämärän takia enää nähdä hän käyttää hyväkseen ikkunasta tulevaa viimeistä päivänvaloa erottaakseen mitä kukin raha on.
34, sanoo 34, ja siihen neljä kymmenmarkkasta ja kolme viisimarkkasta — mutta onko tämä viisi vai kymmenen? Jaa-a, pimeät ovat nämä jouluajan puhteet. Jospa panisit vähän lampuntuiketta lyhyen päivän jatkoksi!
EETLA kehrää uunin luona. Hämärä haittaa hänenkin näköään, jonka vuoksi hän kääntelee kuontaloa hiiloksen hohdetta kohden ja siirtelee rukkiansa yhä lähemmäksi uunia.
Taivaan herra pimittää päivän tahtonsa mukaan, älköötkä ihmiset koettako sitä valistaa. Kun pimenee, on maatapanon aika.
Haukottelee.
Öljy on kallista. Ei. Mennään maata Sarkanen.
SARKANEN. Mutta kuules, Eetla muoriseni, jospa panisimmekin vielä toisen pystyvalkean palamaan? Kuules kuinka pakkanen paukkuu! Roihauttaisimme huikean loimutulen kuivanrätiseviä kuusihalkoja tämän pimeän eläketupamme valaisemiseksi! Mitä sanot?
EETLA. Kyllä tässä jo nukkua tarkenee.