EETLA tulee uniseksi puheen kääntyessä hevosiin, haukottelee.
Mitä niistä menneistä…
SARKANEN. Meinaten sitä, jonka minä Hämeenlinnan markkinoilta toin. Ori se silloin vielä olikin, valkeanharmaa, ja harja kuin kosken kämärä, ja silmät paloivat ja tuli löi punaisista sieraimista. Eikös mennyt se hevonen, sanoppa, eikö mennyt?
EETLA unissaan. Menikö sekin? Vai meni sekin… Kaikki ne naimisiin meneekin.
SARKANEN. Naimisiin! Valakka!
EETLA. Ne ovat ihan hulluja tähän maailman aikaan sen naimisensa kanssa. Aina vain naimaan ja naimaan… Ohoh!
Nukkuu.
Kaukainen hanurinsoitto alkaa kuulua ja seuraavan kuluessa vähitellen lähestyy.
SARKANEN. Se aviovuode, katsos, se viettelee niin nuorta kuin vanhempaakin. Ja tunnusta itsekin, oletko elänyt aikaa sen ihanampaa kuin hääpäivämme? Hä? — Oli sitä tanssittu! Voi, eiväthän ne tämän ajan nuoret! Muistatko? Muistatko, Eetlaseni? Kun me permannolla pyöräyttelimme, niin kaikki pysähtyivät, herrasväetkin suu auki meitä katselivat. Ja ihmekö?
Naurahtelee.
Olithan sinä pitäjäsi kuuluisin tanssija, ja minä kuuluisin omassani.
Sanoivat sen tanssi-innon meidät alunpitäen yhteen vieneenkin.