Viime huhtikuun 29 p:nä julkaisin Helsingin Sanomissa N:o 114 nimimerkillä "Parantumaton" ja otsakkeella "Oman pelastukseni haussa" seuraavan kirjoituksen:
* * * * *
Tiedän, ettei sovintoa ylä- ja alaluokan välillä voi rakentaa ennen kuin kaikki asetehtaat ovat maan tasalle hajoitetut ja jo valmiit aseet taotut työvälineiksi. Tiedän myöskin, ettei köyhyys häviä maan päältä ennen kuin maa ja muut luonnon rikkaudet tunnustetaan Jumalan ihmisille antamaksi yhteisomaisuudeksi.
Mutta milloin nämä tapahtuvat? Silloinko vasta, kun vihan kuilu ylä- ja alaluokan välillä on saavuttanut äärimmäisen syvyytensä, kun giljotiini on käynyt ja verivirrat vuotaneet?
En parane, jos jään odottamaan. En usko, että rauhaa voisi sodalla rakentaa. Turvautuisinko tuskissani ihmeiden voimaan?
Minulla on jotakin sanottavaa Jumalalta ihmisille. Mutia se olisi sanottava kirkossa, sillä se koskee juuri kirkkoa. Pitäisi siis tapahtua sellainen ihme, että maallikko päästettäisiin kirkkoon puhumaan.
Suurlakon aikana kuuluvat muutamat uskalikot suunnitelleen kirkon anastamista köyhälistön käsiin. Ja olisihan minun nyt helppo tarjoutua saarnamieheksi, kun asevoima tätä nykyä ajaa köyhälistön asiaa.
Mutta kun en mitään hyvää odota muusta kuin aseiden hävittämisestä, kuinka voisin silloin aseiden turvissa kirkkoon tunkeutua!
Että olisi kaikki koeteltu, mitä koetella voi, menin kirkkoherranviraston kansliaan; ja syntyi meillä kirkkoherran kanssa seuraava keskustelu:
— Tahtoisin teiltä kysyä, onko maallikolla mitään mahdollisuutta saada puhua kirkossa.