"Tuokin taitaa olla teidän kukkianne", minä kysyn saattajapojalta.
Hänen leukansa värähtää. Hän kääntyy pois.
"On!"
Toisen torpan pihalla, jossa oli lasten kotikeinu piilipuun ja seinänurkan välillä, näin aivan autioksi tehdyn katottoman tuvan teljetyn oven edessä mitä liikuttavimpia pieniä kotikapineita. Torpan lapset, jotka olivat jostakin syystä mielistyneet minuun ja seuranneet minua entistä kotiansa katsomaan, nostelivat niitä maasta, juttelivat keskenään ja elivät muistoissaan. He löysivät siinä entiset pikku Maijan töppösetkin, joiden punaiset nauhat olivat sateissa aivan haalistuneet. Vetivät he esiin myös isän vanhan käsisahan, jonka talteen ottamisesta nousi heidän kesken kysymys. Tietysti on pihoilta korjattukin paljon poliisien ulos viskaamia kapineita, mutta kaikki raskaammat, kuten viljalaarit, kaapit, sohvat j.n.e. on täytynyt omien asuntojen puutteessa jättää semmoisikseen ulkosalle. Jos niitä on koetellut asettaa vaikka ulkoseinää vasten suojaan, ovat patrullipoliisit, jotka alinomaa Laukon maita kiertelevät, heittäneet ne heti takasin aukealle.
Muutamissa torpissa ei oltu tyydytty tuvan kattoa maahan sortamaan, vaan oli sorrettu vielä saunan, aittojen ja kaikkien sellaisten rakennusten katot, joissa torpparit olisivat häädön jälkeen voineet hakea suojaa päittensä yli. Eräässä torpassa olivat pojat suurilla punamulta-kirjaimilla kirjottaneet aution tuvan ulkoseinään: "Veljeys", katottoman saunan seinään: "Tasa-arvoisuus" ja hajotetun eloaitan seinään: "Vapaus." Patrullipoliisit olivat tämän nähtyänsä ankaran isällisesti nuhdelleet isäntää hänen poikiensa tähden.
Tämä isäntä oli tullut itse saattamaan minua hävitettyyn kotiinsa, jonka joka nurkan ja salvoksen hän, niinkuin kaikki muutkin torpparit, oli aikoinaan omin kirvein ja omin käsin rakentanut.
"Surku tulee noitakin honkia. Ne olen itse tuohon tuulien suojaksi kasvattanut", hän sanoi.
Paksuiksi, käyräoksaisiksi olivat aimo hongat ennättäneet hänen aikanansa kasvaa. Ne "humisivat tuulessa ja niiden välistä vilkkui järven siintävä selkä", niinkuin lauletaan muutamassa isänmaallisessa laulussa.
Tapaamistani henkilöistä kiinnitti mieltäni erikoisesti — ehkä senvuoksi että hän oli sopiva kirjallisiin tarkotuksiini — muuan suoraluontoinen, jyrkkäsanainen, tarmokas toimenmies. Hän oli ollut aikoinaan kivityön tekijä, varmaankin pystyttänyt monenkin herraskartanon kivijalkoja ja muuraillut kaupunkipalatsien muureja. Mutta ajatuksissa hänellä oli aina ollut tulevaisuuden haaveena oman torpan vuokraaminen ja asettuminen ikiajoiksi perheineen kotikontua viljelemään. Koottuaan kolmetuhatta markkaa ja saatuaan siihen vielä pari tuhatta lisäksi olikin hän saanut vuokratuksi itselleen torpan. Kaikki rahat menivät torpan perustamispuuhiin. Neljä vuotta hän sitten asui onnellisena tässä kodissaan. Se oli mitä tavallisimmalla kummulla, jossa näytti olevan aukeata juuri niin paljon kuin hän oli vuosien kuluessa maata peratuksi saanut. Kun tulin sinne hänen itsensä saattamana oli hänenkin tavaroitaan pihalla sateen alla turmeltumassa. Katajaisen luonteensa mukaisesti oli näet hänkin, oikeuden lopulliseen voittoon turvaten, heti talvihäätöjen jälkeen muuttanut asuntoonsa takasin. "Maa meidän on, eikä laiskain lurjusten!" Sillä seurauksella, että kevään tultua täydellinen hävitys kohtasi hänen kotiaan. Uunit pantiin raunioiksi, ikkunat lyötiin säpäleiksi, navettakin rikottiin, lehmät ajettiin ulos ja kaikki ulkohuoneet tehtiin mahdottomiksi asua.
"Ja kun ne sortivat muurin alas, niin soraa lensi taikinaan ja maitoastiaan", sanoi hän nähtävästi ollen enin loukkaantunut tästä hänen vaimoansa kohdanneesta häväistyksestä.