Mitä näen minä! Jäykkä suomalainen leuka värähtelee!
Mies oli vahvistunut vaan vakaumuksessaan, että maa kuuluu sille, joka sitä viljelee. En tiedä onko kataja kyllin kovaa puunlajia, että hänen luonnettaan voisi siihen verrata — mutta hän kylvi kuin kylvikin siemenen peltoihinsa, jotka muuten olisivat jääneet kesannoksi, pani perunan ja teki kaikki mitä keväällä tehtämän pitää, sekä päästi lehmät hakaan, rikottuun navettaan niitä enää ajamatta. Hän asuskeli sitten tuvan puolella, mihin laittoi muurin uuteen kuntoon, ja vältteli poliiseja parhaansa mukaan.
Tätä voimakasta miestä, jonka kaltaisien toimesta meidän maamme kantaa viljelysmaan arvonimeä ja jotka voisivat antaa sille enemmän kuin mikään muu ylpeilemisen syytä, tätä voimakasta miestä ahdistaa kohtalon kova koura vielä toiseltakin puolelta. Hänen vaimonsa, ollen mieleltään uskonnollinen, ei hyväksy miehensä maalliseen toveruuteen ja luokkataisteluun suuntautunutta mieltä. Se seikka on jäytävänä ristiriitana hänen kodissaan, eikä se suinkaan ole voinut hänelle keventää nyt tämän lakkotaistelun raskasta taakkaa. Keväinen häätötoimitus oli tehnyt tähän vaimoon niin järkähyttävän vaikutuksen, että hän menetti henkisen tasapainonsa. Joku toimitusmiehistä oli häätötoimituksen kestäessä käskenyt ovensuussa seisovan pojan viemään pihalle kangaspuun sivulautaa, joka oli jäänyt tuvan lattialle, sitten kuin itse kangaspuu oli viskattu ulos. Poika olikin torpan omia poikia ja vastasi siis isänsä noudattaman passiivisen vastarinnan hengessä: Viekööt rikkurit! Toimitusmies oli tästä suuttunut ja käskenyt vanhempien antamaan pojalle selkään. Silloin vaimo, tietämättä mitä teki, sieppasi häiriintyneenä lattialta laudan ja kohottaen korkealle ilmaan aikoi lyödä omaa poikaansa, joka onneksi ennätti pujahtaa ovesta ulos. Isä samassa astui sisälle ja olisi saanut iskun vastaansa, ellei lauta olisi sattunut oven päälliseen. Seuraavana yönä tuli vaimo mielenhäiriöön. Tapausten kauheus ja äidin järkkynyt mielentila vaikutti alaikäiseen tyttäreen niin, että tämäkin tuli mielivikaiseksi eikä ole siitä vieläkään täysin toipunut. Kun torpan navetta rikottiin, oli elukat täytynyt päästää vapauteen. Ne olivat sen jälkeen kulkeneet torpan vainioilla ja metsissä, missä niitä torpan emäntä oli kesällä käynyt lypsämässä. Mutta nyt syksyn tultua tulivat kartanon miehet ja veivät elukat pois, jonka jälkeen kuuluutettiin, että elukat voidaan lunastaa, arvatenkin jos maksetaan se vahinko, minkä ne ovat tuottaneet syötyään koko kesän kartanon (= torpan) mailla. Elukat jäivät tietysti kartanoon, mutta sairas emäntä uhkailee nyt mennä järveen.
Uutta, seudulla aivan tuntematonta väkeä on nyt syksyn tultua asettunut siihen tuvan puoliskoon, jonka muurin entinen isäntä oli korjannut. Koti on hävinnyt, koko perhe on hajoomistilassa.
Niinkuin vankka tammi seisoo mies keskellä onnettomuuttansa, joka ei ole hänen korkeata uhkamieltänsä voinut lannistaa eikä lujaa toveruuttansa kukistaa.
Uutta väkeä on jo kaikkialla muissakin suuremmissa torpissa. Nämä uudet tulokkaat niittävät ja leikkaavat paraillaan niitä viljoja, joita he eivät ole kylväneet. Lakkolaiset saavat katsoa päältä, kuinka heidän kylvämäänsä viljaa vieras korjaa, kuinka kaivelee esille heidän istuttamansa perunat ja vie ominaan kuoppiin talvivaroiksi. Mutta paitsi sitä, että vanhat torpparit ovat siemenviljat ja kaiken työnsä vaivat kadottaneet, on heitä vielä sakotettu 50 markalla siitä että olivat ollenkaan kylväneet!!
Missä ovat siis lakkolaiset nyt? Missä nuo 80 perhettä, joiden jäsenluku yhteensä tekee noin 500 henkeä?
Astellessani Laukon metsiä minä näin heidän kesäisiä tyyssijojansa. He asuskelivat metsissä, ladoissa, riihissä, joista heitä patrullipoliisit usein löysivät ja armotta ajoivat pois. Monet olivat saaneet väliaikaisia asuinpaikkoja Laukon rajojen takana olevien talojen torpissa. Semmoisissa paikoissa saattoi asua kolme, neljä perhettä jossakin pienessä tuvassa tai kamarissa. Mutta helposti on ymmärrettävissä, kuinka vaikea on tämmöistä rajatonta vieraanvaraisuutta loppumattomiin hyväkseen käyttää. Jos meikäläisen rouvan osaksi tulisi pitää luonansa neljän suuren perheen jäseniä kolme kuukautta yhtämittaa, niin en luule että järkähtynyttä hermostoa voisi tasapainoon saada ilman pitempää virkistysmatkaa ulkomaille. Vaikea on asema sekä niille perheille, joiden vieraanvaraisuutta kysytään että niiden, jotka ovat pakotetut sitä nauttimaan.
Liikuttavaa oli minusta nähdä noiden ihmisparkain yhä uudistuvia yrityksiä jos jollakin syyllä pysyä kiinni vanhojen kotiensa nurkissa. Missä vaan oli joku vaari tai sairas, jota ei oltu voitu ulos häätää, siellä koettivat muut perheen jäsenet turvautua hänen turviinsa. He elivät silloin tavallisesti jossakin "kamarissa" uuden tulokkaan eläessä perheineen tuvan puolella. Sellaisessa kamarissa istuivat he kuin hiiret loukossa, joka hetki peläten poliisien tuloa. Kun me saattajani seurassa pyrimme sisälle, ei meidän kolkutukseemme vastattu.
"Päästäkää sisälle, jos siellä ihmisiä on!" huusi saattajani.