—Herruus tuppaa ruumiiseen kuin pakkanen raajakenkiin,—sanoi Kinturi toisille.
Ja todella tuli isäntä voitonvarmana, uusi mahti rungossansa.
—Ajahan sinä nyt ensin,—sanoi hän sepälle.
Seppä peruutti hevoset koneen eteen, nousi istuimelle ja äänettömän jännityksen kohottua ylimmilleen ajoi koneen liikkeelle. Käärmeenä sähisevä ja hytkähtelevä terä upposi apilan syvyyteen, joka vaan vähän paneutui terän kohdalla matalammaksi.
Ja nauraen katseli isäntä kuinka miehet epäilivät ja nostelivat niitettyä heinää nähdäkseen oliko kone todella saanut irti kaiken sen minkä oli lyyhistänyt matalammaksi. Sänki oli lyhyttä, maata myöten, eikä missään ollut tupsuja jättänyt.
Ja toisen suupielen mielihyvästä vavahdellessa isäntä huusi pöyhistellen heille:
—Se kaataa kuuden miehen edestä!
—Aina miestä myöten,—sanoi Kinturi, jonka ei olisi enää tarvinnut työhön tullakaan sillä hän oli jo aikoja sitten sanottu irti torpasta ja olisi jo keväällä pitänyt muuttaakin. Olipa häätötuomiokin tullut, mutta Kinturi ei kuitenkaan ollut vielä tähän päivään asti uskonut isännän totta tarkottavan ja pysyi sitkeästi torpassaan sekä suoritti tarkalleen kaikki päivätyöt, vaikkei niihin koskaan enää käskettykään. Niin hävyttömäksi hän ei olisi itse Vaanikkalan isäntääkään voinut uskoa, että olisi toista kotoa ruvennut maantielle ajamaan. Hän luuli, että isäntä vaan kurilla tällaista peliä piti.
—Vai miestä myöten!—huusi isäntä.—Eikö minulle annettu takauksia sen päälle, että koneella on kuuden miehen voima!
—Tarvitsis koettaa puhuivatko totta, vai jos ovatkin isännälle krääpiä myöneet,—arveli Kinturi.