Ensi kertaa useat kylän ihmiset häntä nyt oikein nähdäkseen saivat katsella. Ja heidän uteliaisuutensa jakaantui sentähden yhtä paljon tämän nuoren herran osalle kuin koneenkin. Suu auki he tutkivat erikoisuuksia herran ulkonäössä, ruumiinrakennuksessa, vaatteissa,— tarkastelivat hänen kellonvitjojaan, kaulustaan, omituisia hienopohjaisia napeilla varustettuja kenkiään, hänen pitkää ja tavattoman hienoa paperossiansa. Perin kaunis hän oli kaikkien mielestä. Nenäkin oli niin hienoselkäinen, korkeanlainen, ylähuulessa vähäiset tummat viiksenalut, ja pieni parran tupsu alahuulen alla.
Kyllä oli ennenkin herroja nähty lukemattomia. Mutta uteliaisuuteen oli erikoinen syy. Omituisia puheita kulki näet kylässä tästä samasta ylhäissukuisesta herraspojasta. Sanottiin, että isä, joka oli joku korkea sotaherra, oli lähettänyt pojan tänne maalle parantumaan, kun poika oli pääkaupungissa viettänyt hurjaa elämää.
Senpätähden kaikki nyt katselivat sitä niin paljon puhuttua nuorta herraa. Ei olisi katsottu, ellei hän, sellaisten puheiden alainen, kuitenkin olisi ollut niin kaunis ja hieno. Muutamat unohtivat tykkänään mitä varten olivat tänne juosseetkaan ja uppoutuivat niin katselemiseen, että sylki alkoi vuotaa pelkästä suun aukipitelemisestä. Täytyihän ihmetellä että semmoinen herra lähetettiin kaupungista— parantumaan maalle, jossa ei ollut lääkäreitä eikä sairaaloita, ainoastaan kanervakankaita ja sammalkorpia.
Nuori herra seisoi avonaisen veräjän luona, jonka kautta niittokone oli pellolle ajettu,—seisoi kalpeana, kasvot laihuudesta vähän painuneina, imi hermostuneesti paperossiansa, niin että posket upposivat suuhun ja ruskeat silmät kävivät hajamielisesti esineestä esineeseen. Hän näytti ikäänkuin tuntevan, että hiljaisuus oli syntynyt hänen tähtensä, eikä löytänyt mitään mahdollista suhdetta talonpoikiin. Jo aikaa sitten hän olisikin lähtenyt tiehensä tästä katseiden ja arvostelujen ristitulesta, mutta hänenkin teki mieli nähdä minkä vaikutuksen kone on tekevä talonpoikiin. Olihan tuo kone hänen yhteiskuntaluokkansa keksimä laitos kaikkine merkillisine pyörineen ja terineen. Ja sentähden se ikäänkuin tuki hänen asemaansa.
»Tuolla se jo tulee!»—sanoi Kinturi, joka muutamien muiden kanssa seisoi toisen saran päässä, viikatteesensa nojautuneena. He olivat juuri saaneet sarkain päät avatuiksi, ja kuivasivat hikeään, lakit takaraivolla.
Kinturin herra, Vaanikkalan rusthollari näkyi tulevan mäen päältä. Se tuli pyylevänä kekkelehtäen ja Kinturin jo kieltä syhytti häntä katsellessa.
Kinturin ajanlaskujen mukaan oli se herrasväkien kotiutuminen näille seuduille ollut ainoastaan ensimäinen merkki niihin suuriin mullistuksiin, joihin hän sitten loppuiällään oli saanut olla todistajana tässä Vaanikkalan talossa.
Kun hän sentähden tänä kuumana kesäpäivänä, jolloin heinänteko olisi ollut aljettava, oli viikatteineen saapunut rantapellolle ja näki hevosparin valjastetuksi niittokoneen eteen, pusersi hän huulensa yhteen ja rupesi räpyttelemään silmäluomiaan. »Tietysti, tietysti», oli hän ajatellut, »pitäähän se semmoinen meidänkin patruunalla olla. Jukoliste!»
Yhtämittaisena rappuna oli tämän Vaanikkalan isännän elämä noussut aina vaan ylemmäs ja ylemmäs. Ja vaikka he sen kanssa olivat sekä tasaväkiset että yhdenikäiset ja kaiken nuoruutensa yhdessä kasvaneet, oli isäntä siitä herrasväkien tulosta saakka ruvennut pröystäilemään Kinturin edessä. Jos olot olisivat entisellään olleet, olisi Kinturi antanut sille selkään, kuten oli pari kertaa ennen tehnyt, mutta eipä ollut enää siihen herraan kajoomista. Erittäin sitten kuin se oli saanut suustansa ne onnettomat sanat »maksa velkas, niin saat jäädä», sen jälkeen se oli niin paatunut, ettei häntä voinut Kinturi enää silmiin katsoa. Vuori oli heidän välillensä kasvanut. Ja samassa kuin mielessä oli selkään antaminen, tuppasi käsi sille jo lakkia nostamaan. Oven suuhun jäi myös seisomaan, kun hänen eteensä tuli hänen kamariinsa, missä hän—lihavuutensa takia enää keinutuoliin mahtumatta —istui haikuja vedellen sohvalla Suomettarensa takana.
Kaikki kääntyivät mäkeen päin katsomaan. Pyöreät sorakivet sinkoilivat rusthollarin jaloissa ja kuuma tomu pölysi päivänpaahteisella tiellä, kun hän asteli alamäkeä, kyynärän pituinen varjo perässään.