Jo taaton aikana,—kun metsän riista kiellettiin,—oli isä kertonut kovien aikain tulleen sillekin kulmalle ja laulamasta laulumiestenkin herenneen—tai idän maille painuneen. Silloin isä-ukkokin sanoi käyneensä taatolle valittamaan: ei minusta, sanoi, ole näiden veroin maksajaksi, myön peruni, menen savotan töihin, siellä palkka maksetaan. Mutta vanha taatto virkkoi siihen uunin päältä: »metsät sinulta kielletään, mutta ei älyä viedä, ka, kun ei niin, niin kohtako jo herrain rengiksi? Ei, Ontrei poikani; ota reppu selkääsi, täytä savotan rihkamilla, vie kaupaksi. On vapautta sinnepäin kun ei ole tännepäin. Avarat on maailman tanhuat tallustellaksesi, ei ole rajoa missään, sama tuuli siellä kuin täällä, sama päivyt, sama kuudan, samat myös inehmon lapset. Ah, älä vapauttasi myö. Ei rupea Karjalan mies toisen rengiksi!»

Ja Miihkali muisteli myös mitä sittemmin hänen oma isä-ukkonsa oli hänelle sanonut, kun lähetti ensi kertaa yksin neuvoin Suomen puolelle. »Kaksi on tielläsi kovoa, yksi on Suomen vallesmanni, toinen on oma ikävä. Toista kierrä,—toista vielä uhommin vältä.» Ja sen ikävän välttämiseksi oli isä jo aikojen alusta, silloin kuin Miihkali vielä poikana häntä seurasi aina Limingalle ja Kemiin asti, tai myös Turun lääniä ja Kokemäen rikkaita seutuja hänen kanssaan kierteli, koettanut hänen mieleensä painaa noita vanhoja kotipuolen lauluja. Mutta eihän Miihkali silloin ymmärtänyt tarkotusta. Miihkali unohti laulut, kun ei vuosikymmeniin ollut niitä muistellakseen tarvinnut. Ja nyt niitä olisi tarvittu. Nyt—nyt ne olisi pitänyt muistaa. Miihkali oli alkavinaan,— jokunen runon sana, kaksi, pyöri hänen kielellänsä, mutta »kuinka se nyt taas olikaan?» ja »eihän se niin ollut.» Auttamattomaksi tunsi Miihkali olonsa ja ikävä juurtui juurtumistaan.

Eikä se isän puhe vallesmanninkaan varomisesta paikkaansa enää pitänyt. Ennen oli kyllä niin asiat, mutta nythän oli kaikki mullin mallin. Vallesmannit olivat käyneet Miihkalin ystäviksi,—sitä ei isä olisi tainnut uneksiakaan,—mutta ei Miihkalilla enää hätää heidän tähtensä. Pahempi oli sijaan tullut. Sillä nyt olivat hänen parhaat kauppa-paikkansa hänelle kylmenneet. Missä hän ennen, tosin julkiportaita kiertäen, tunsi hyvän tien takapihan kautta herrastaloihin,—missä herrat ja rouvat ennen aikaan kerääntyivät kyökkiin hänen laukkunsa ympärille ja naurusuin salasivat häntä vallesmannilta tai maakauppiaitten silmiltä, siellä nyt samat rouvat ajoivat kyökistä ja usuttivat koiria hänen kinttuihinsa. Mikä oli tämän maailman niin mullistanut! Kaiken kaupan täytyi käydä vaivaisissa mäkituvissa, joissa ei ollut ostajia, vaikka kyllä katselijoita. Äh, noita Suomen kollopäitä torppareita! Niitä ei Miihkali sietänyt. Ne olivat hänelle kaikki kuin itkeviä tihkusilmä-akkoja, vaivaisia, nykerrettyjä talonpojan orjia.

Ja suutuksissaan Miihkali taas heiskahutti kättään koko moskalle, koetti ruveta jotain hyräilemään, ettei enää ajattelisi, mutta ei muistanut laulun sanoja, ja vääntäytyi sentähden nurmelle mahalleen, pää käsien varaan, parrottunut turpa maata kohden, siihen nukkuakseen.

Sillä aikaa niittokone jo oli ajettu rantapellon pitkien apilasarkain päähän.

Kaikki muonamiesten lapset, ja myös kaikki aikuiset, jotka hetkiseksi töiltään pääsivät, olivat juosseet rantapellon veräjälle, mistä seppä ajoi niitylle.

Isäntää odotettiin tulevaksi.

Seppä tarkasti vielä kertaalleen koneenosat ja öljyili vaan muutamia paikkoja. Pojat pysyivät piirissä koneen ympärillä, uskaltamatta rähistä vihasen sepän vuoksi.

Mutta eivätpä aikuisetkaan mitään puhuneet.

Ja syynä äänettömyyteen oli se, että katsomaan oli tullut myös nuori helsinkiläinen herra, joka oli asettunut kesähyyrylle Vaanikkalan talon yläkertaan.