Siellä tuotiin Vaanikkalan isännän vastaostettua niittokonetta rantapellolle. Kone laskeutui, kahden hevosen vastaanpidellessä, mäen päältä. Keltaset rautapyörät, punaset akselit ja kiiltävät teräs-osat toisena aurinkona jo kaukaa häikäsivät näköä. Seppä, se puolikuuro, vihanen mies, tärisi koneen päällä, keltasessa istuinkupissa istuen ja hevosia hilliten, jotka rautain räminätä säikkyen vauhkoina töytäilivät hajalle. Ja pojat tanssivat taivasta vasten kauppiaan silmään kuin pienet paholaiset. Poikien perästä hulmusi akkain hameet.
Parrakas kulkukauppias heiskautti pahotellen kättään. »Eikö mokomata lie ennen nähty!» Niin nuo juoksevat kuin olisivat päästään vialla, eivät edes huomaa häntä,—häntä, Miihkalia, joka ennen tähän kylään tultuansa sai kaikki ympärilleen ja itse kuninkaana istui tavaroineen kedolla tai pirtin permannolla. Ohitse nyt juoksevat, eivät katsahda, eivät kysy mitä laukussa uutta, mitä sitsiä, mitä kankahia, mitä nauhasia, nappia, mitä helmilöitä, kukkaroita, lompakoita, huiveja, kellonvitjoja, kauluksia, ja vielä mitä muuta monenlaista.
Mokomakin masina!
Olisi kauppias ehkä sittenkin pyörtänyt heinäväen mukaan,—ehkä olisi tullut tilaisuus levittää siellä laukun sisältö johonkin pellonpientareelle katseltavaksi. Mutta hän huomasi väen joukossa ainakin yhden herraskaisen ja niin ollen oli parasta pysyytyä loitompana. Kauppias alkoi siis kompuroida edelleen ylämäkeen, ja mäen päälle vihdoin päästyänsä aukeni tyhjä kylä hänen eteensä. Huoahtaen hän laski raskaan laukun selästänsä tien puoleiselle kivelle ja itse istui maahan, asetti lakin viereensä ja alkoi punasenkirjavalla liinalla pyyhkiä kaljua päätänsä.
Hirtehinen! Ei missään vielä heinää näkynyt tehtävän, mutta tottapa sillä on uusi kone, koska ei malttanut edes oikeata heinäaikaa odottaa eikä kohoavia ukkospilviä pelännyt. Ja Miihkali juuri oli varannut parhaimman ajan tätä kylää varten,—sen ajan, jolloin miehet vielä tallinparvella istuen haravanpiikkejä vuoleskelevat ja vaimoväki leipoo ja hein'ajan kaljoja panee. Jos ei nyt tässäkään kylässä kaupat vetele, niin kääntyy kaikki hullusti päin. Ei hän ollut vielä niin köyhää ja kurjaa retkeä eläessään tehnyt kuin tämä tänkeväinen oli ollut, eivät myös koirat olleet milloinkaan ennen häntä niin vihasesti haukkuneet. Tottapa niin, kun oli lähtiessään unohtanut viemästä kynttilää kirkkoon pyhän Miihkalin kuvan eteen.
Ja syntinen Miihkali ihmetteli maailman kieroa menoa,—erittäinkin tämän nykyisen ajan käsittämätöntä mullistusta. Toistakymmentä vuotta hän oli Suomen saloilla kauppaa käynyt, eikä vielä koskaan ollut ikävä hänen mieleensä väkipakolla tunkenut. Mutta nyt se tahtoi tulla, eikä Miihkali tiennyt millä sitä enää karkottikaan.
Palata kotipihoille, Karjalan kotikankahille? Ei ole siellä enää isän perua, ei maata, toisen rengiksi joutuisi, jos sinne menisi. Ja toisen renkinä ei Miihkalin käsi auraan pysty, toisen renkinä ei käy Miihkalilta nuotanveto eikä haulikon käyttö. Ei, mieluummin Miihkali kuljeskelee reppu selässä minne nokka vie tai minne sylki tuo, mutta sentään vapaana, oman työnsä määrääjänä, ennenkuin palkasta toisen ojia kaivaa ja vierasta aitaa vitsottaa. Ehei, kun yksin, niin yksin, mutta sentään vapaana!
Taisihan asiat olla ennen muinoin toisin.
Kertoihan isävainaa senkin ajan olleen, jolloin ei kauppaa käyty, vaan elettiin iso-isän kultaisessa kodissa. Ja veljet ja sisaret ja vävyt ja miniät ja langot ja kälyt kaikki yhdessä kylässä vanhan taaton ympärillä asuivat. Kertoipa muinen isävainaa, kuinka hänen poikana ollessaan iltapuhteella kotiväki honkaisehen pirttiin kokoontui ja sai siihen vielä vieraankin kylän miehiä. Oli silloin aikaa kansan kokoon tulla. Ja vieraat vanhan taaton kanssa käsi kädessä lauloivat, toisten kuunnellessa, istuen pirtin pitkillä penkkilöillä, naiset kaikki naurusuulla, miehet mielellä hyvällä. Lauloivat ja kertoivat vapaista Kalevan uroista, kansasta, joka ei ollut vieraiden veroherrain orjuudessa, vaan yhtä laulukuningasta kuuli ja yhtä oppi seppo Ilmarista.
Muistui Miihkalin mieleen hänen isänsä honkainen pirtti, muistui veljet, siskot, kaikki kotiväki, josta hän oli vuosikausiksi eronnut, kun näille kauppamatkoille läksi. Muistelipa vielä entistä morsiantansa, josta ei tiennyt, vieläkö se häntä odotteli vai oli jo toiselle mennyt. Muisteli vanhaa, hajonnutta kotiansa.