3.
Nuoriherra.
Jos maailmassa kävi kulo, eli jos sydämet syttyivät ja nousivat kapinaan tai ihmiset uusia yhteiskuntia rakensivat,—siitä eivät tienneet mitään ne mehiläiset, jotka Vaanikkalan rusthollin vanhassa metsistymään jätetyssä riikuna- ja kirsikkapuutarhassa surisivat. Sata vuotta olivat surisseet, sata vuotta vielä aikoivat surista, niinkuin sata vuotta sama sinitaivas oli mitenkään muuttumatta heidän yllänsä kaareutunut ja samat kukat joka kevät, mettä tarjoten, heidän ympärillensä puhjenneet.
Kumminkaan ei ollut kaikki mehiläistenkään mielestä niinkuin olisi olla pitänyt,—ei lähimainkaan. Niityiltä olivat kukat tänävuonna parhaaseen kukoistukseensa hävitetyt, jonka vuoksi puutarhaan oli ilmestynyt täyteen vieraiden kupujen mehiläisiä. Mutta ei siinä vielä kaikki paha. Kiusallisinta oli, että Vaanikkalan isäntä oli hajotuttanut vanhan päärakennuksen ja sen sijalle rakennuttanut uuden, kaksikerroksisen, ponttilaudoilla vuoratun, jonka oli vetänyt niin lujaan vernissaan, että inhottava haju täytti koko puutarhan, hukutti tuntemattomaksi kukkain tuoksuvivahdukset ja synnytti siten mehiläisten maailmassa mitä suurinta hämminkiä. Keltasia lastuja, tiilikivenmuruja ja kalkkirapaa oli veistoksilta jäänyt ruohokkoon,—sekin oli inhottavaa. Mutta kerrassaan surkeata oli se, että vanhan rakennuksen oli täytynyt antaa tilaa uudelle,—sen vanhan, yksikerroksisen, joka tosin joskus muinaisina aikoina oli ollut punamullalla sivelty, mutta sittemmin vanhuuttansa harmaantunut ja sammaloitunut,—jonka pystypäin seisovien vuorilautain alla olivat sadat ampiaispesät ja miljoonien mehiläisten sateenpitopaikat. Oli hävittänyt vanhan ja rakentanut uuden, inhottavan, kiiltävän laitoksen, joka ei voinut muuta kuin työntää luotansa jokaisen tuntehikkaamman olennon. Oli tavotellut rakentaa sitä herraskartanon malliin, mutta arvatenkin hänen oli toisen kerroksen ikkunoihin päästyä lopultakin tullut surku tukkien määrää, koska ikkunain yli oli raskinut panna enää vaan pari varvia ja lyönyt kohta katon päälle. Räystäät tulivat näin ikkunain yli, joten katto muistutti korviin asti painettua hattua, sekä ilmaisi maantienkulkijoille sen mitä isäntä oli tahtonut juuri salata, nimittäin, ettei talo ollutkaan mikään herrastalo. Varmaankin tätä asiata parantaaksensa hän vielä rakennutti korkean suljetun kuistin ovien eteen,—ja sen aivan ilman mitään räystäitä, sekä maalasi kohta siniseksi.
Kottaraiset, ylen pitkävillaiset linnut,—jotka olivat myös entisen vanhan talon sammaltuneiden räystäiden alle pesineet, tulivat tänä vuonna, niinkuin aina ennenkin varhain keväisillä. Ja mikä pettymys ja mikä kauhistus heitä kohtasi!
—Kyllä, kyllä minä sinut kostan,—lauloi yksi, joka nyt sai luvan tehdä pesänsä vanhaan kuuseen.—Odota sinä, kyllä minä kostan! Kun sinä pääset valtiopäivämieheksi ja musta silkkihattu päässäsi kolmen aikaan päivällä kävelet Helsingin esplanaadilla, olen minäkin siellä, lennän ja merkitsen valkosella sinun mustan hattusi, että kaikki ihmiset, joiden ohi vaellat, nauruansa pidättäen tukkivat suitansa!
Mutta mitäs siinä mehiläistenkään ja ampiaisten vihat ajan pitkään auttoi! Ja tottuuhan vihdoin pahempaankin kuin keltaiseen liinaöljyyn. Onpa niitä sitäpaitsi oksanreikiä ja rakosia vernissatuissakin laudoissa. Sade pullistaa ja pouta ravistaa. Ja niin mehiläiset jo loppukesän kuluessa alkoivat lähestyä ja tutkistella uutta taloa. Lentelivät suristen pitkin seiniä, pysähtyivät, taas kohosivat, taas alenivat, tai sivuttain liikkuivat paikasta toiseen. Päivä paahtoi sinä kesänä vielä elokuunkin lopulla yhtä kuumasti kuin heinäaikana. Ja paahtoi jo varhaisesta aamusta alkaen.
Siihen aikaan jokunen heistä uskalsi toisen kerroksen päätyikkunan tasalle asti—lensi ja ensin peräytyi pitsikartiinia, jota sisältä tuleva vetotuuli löyhytteli avonaisesta ikkunasta, mutta kierroksen mentyään mehiläinen teki uuden yrityksen ja pullistuneen kartiinin hulmuamisesta huolimatta lensi kuin lensikin sisälle. Mutta siinä, pelkästä mielenjännityksestä voimat pettivät ja mehiläinen putosi kirjotuspöydälle. Siivet värisivät, vaan eivät nostaneet enää lentoon, ja takajalkain laahatessa hervottomina perässä mehiläinen alkoi etujaloillaan hätäisesti ja liukastellen kömpiä sileiden paperien päällä. Oli pudonnut sille paikalle, mihin oli kirjotettu: Surkeita epäkohtia, ja vielä jotakin muuta alkua. Ja suurella vaivalla, siipien yhä väristessä ja toisinaan auttaessa—ei lentoon, vaan ainoastaan tekemään surisevia kuperkeikkoja—oli juuri päässyt sen kirjotetun paikan ylitse, kuin hyvänhajuinen, hieno nenäliina painautui hänen päällensä, viskasi hänet ikkunasta ulos, ja nuoriherra itse istui paperiensa ääreen.
Hän otti esille juuri surkeat epäkohdat ja silmät tottumattomissa rypyissä luki vielä kerran alusta alkaen siihen saakka mihin kirjotus oli keskeytetty, piirsi sitten jatkoksi muutamia ankaroita sanoja, sitten pari vielä kovempaa, ja yhä tuimempaa jatkoa miettiessään alkoi kynänpäätä pureskella. Mutta tällöin hänen katseensa vähitellen kohdistui yhteen kohti. Puutarhan ylitse se näki Vaanikkalan suuren kivinavetan, ja vastakkain sattuvien, hämähäkinverkkoisten ikkunain läpi navetantakaisen, kohtisuoraisessa päivänpaisteessa sinertävän nurmirinteen, jossa tuuli heilutteli pitkiä horsmia. Ei se katse nurmen sinervyyteen pysähtynyt, vaan ainoastaan ilahtuen kimmahti takasin navetan läpi, palasi puutarhan yli taas yläkerran avonaisen ikkunan pimeyteen, ja meni mustista silmäteristä suoraan ihmisen sisälle. Kynä hiljaa vaipui, tottumattomat rypyt silisivät silmien välistä pois, lapsellisen hyvänmielen ilme alkoi väreillä huulilla. Ja niin hän pani syrjälle surkeat epäkohdat, otti esille postipaperin, ja kirjotti siihen: »Rakas isä», sekä alkoi rapistella paperille rivin toisensa perästä. Hän nosti toisen jalkansa tuolille ja istahti sen päälle. Ruumis köyristyi paperin yli ylenmääräisestä kirjottamisen innosta. Kärpäset surisivat ympärillä, hiki pisaroitui hänen otsalleen, hän ei huomannut kuumuutta, pyyhki vaan nenäliinalla otsaansa ja käsiään ja taas kirjotti. Jo mehiläisetkin olivat jälleen löytäneet sisälle. Yksi paukutti kattopaperia, toinen pyrki lentohyökkäyksillään puhkasemaan ikkunalasia, kolmas kiersi hurjassa vauhdissa ympäri huonetta, joka näin oli surinaa täynnä. Mutta ei nuoriherra nyt kirjottamiseltaan mitään huomannut eikä kuullut.
Ei kuullut edes kuinka ovi aukeni ja sen läpi pistäytynyt pää tervehti häntä.