Kun ei tervehdykseen tullut vastausta seurasi päätä koko muukin ihminen. Se katsahti ympärilleen ja astui sitten kirjotuspöytää kohden,—lyhyen puoleinen herrasmies, päälaki hiukan kalju, viikset punertavat ja karkeat, mutta muu parranajelu sekä mustan vaatetuksen kuosi ja kauluksien ynnä mansettien valkeus niin huolellisesti hoidettuina, että viiksien karkeus tuntui sekin hänessä vaan hienoudelta. Hän tuli pöydän luo ja sanoi:
—Mitäs sinä kirjottelet, Edvard?
—En mitään. Kas Vendell, milloinka sinä tulit? Ja näin varhain?
Muutamia ihmisiä mainitaan aina sukunimellä, eikä kukaan, olipa kuinka hyvä tuttu tahansa, ota milloinkaan selkoa heidän ristimänimestään, yhtä vähän kuin he itse kellekään puhuvat omaisistaan, kotopaikastaan tai muista personallisista asioistaan. Semmoinen oli herra Vendell, nuori lääkäri, toveruudestaan ja hiljaisuudestaan tunnettu.
Kuitenkin oli herra Vendellin käden päällä sininen ankkurinkuva ja selvät kirjaimet S. V., joista olisi aina voinut muistaa myöskin hänen etunimensä. Näitä kirjaimia herra Vendell tosin vältteli asettamasta näkyviin ja häpesi, ikäänkuin ne olisivat olleet hänelle todistuksena ajoista, joita hän ei tahtonut muistella,—hän oli tainnut joskus aikoa merimieheksi. Jokin hämärä rakkauden historia lienee sitten tehnyt käänteen hänen elämässään ja saattanut hänet sivistyksen kaikkein syvimmille ja hienoimmille poluille. Paitsi sitä, että hän oli lääkäri ja soittoniekka, oli hänessä omituinen pessimistisyyden piirre— varmaankin tuon vuosikausia kestäneeen onnettoman rakkauden tuote,— joka siihen kädessä olevaan entisyyden leimaan ei ollenkaan sopinut, tai suhtautui tämä leima siihen pessimismiin niinkuin valkoinen pystykaulus hänen karkeihin viiksiinsä: teki hänet sitäkin hienommaksi.
—Saavuin tänne varta vasten huomauttamaan, että sinun, Edvard, täytyy vihdoinkin lähteä mukaan Rauhalahteen. Minä olen nyt tullut sinua hakemaan.
Toinen rypisti haluttomasti silmäkulmansa eikä vastannut mitään.
—Kuulitko, Edvard? Me ajamme nyt Rauhalahteen. Kauemmin ei voi enää viivyttää, se rupeaa todellakin näyttämään jo liian omituiselta.
Ei sittenkään tullut vastausta.
Mutta Vendell näytti olevan taas tuolla itsepäisyyden tuulella, jolloin hän vei tahtonsa läpi huolimatta mistään esteistä. Ei hänen hyväntahtoista sitkeyttänsä kukaan pystynyt ajan pitkään vastustamaan.