Hän meni kaapille, veti laatikon auki, tarkasti siellä olevia liinavaatteita ja tuli kaksi erilaista kaulusta kädessään jälleen kirjotuspöydän ääreen.
—Kummanko näistä nyt panet kaulaasi? Minusta ainakin tämä suora pystykaulus pukee sinua paljon paremmin kuin nuo taitetut. Vai mitä itse sanot?
Edvardin olisi tehnyt mieli käydä kiinni siihen mieheen ja paiskata vasten seinää, tai tallata jalkoihinsa niin ettei hänestä olisi jäänyt kuin liejuinen paikka maahan. Se esiintyi kuin itsevaltias. Voidakseen mieltään hillitä Edvardin täytyi välttää katsahtamasta Vendelliin päinkään. Hän pelkäsi tällä kertaa nähdä Vendellin isoja korvia, jotka häntä niin usein olivat hermostuttaneet;—ne korvat muuten oli Vendellillä suuren soitannollisuutensa vuoksi, hän soitti mainiosti pianoa.
Mutta herra Vendell ei ollut huomaavinaan Edvardin kiukkua. Hän tiesi hyvin, että Edvard joskus ei voinut häntä sietää. Ja jäi äänettömäksi ja rupesi liikahtamatta paikaltaan itsepäisesti odottamaan Edvardin vastausta. Kunnes Edvard vihdoin kärsimättömänä nousi ja päästäkseen enemmästä piinasta,—hän tiesi että kun Vendell alkaa jotakin jauhaa, niin se jauhaa loppuun asti,—sanoi kiukustuneena:
—No, lähdetään sitten!—Ja lisäsi: koska minulla on muutenkin vähän asiaa sinne.
—Vähän asiaa?—sanoi Vendell.—Onko se vähän, että on oman morsiamen syntymäpäivä?
Edvard meni viereiseen huoneeseen peseytymään, sekä pani oven jälkeensä kiinni merkiksi, että Vendellin ei ollut sinne tuleminen.
Kuului kuinka hän siellä tuskitellen ja tiuskuen haki kaapista visiittivaatteita. Sitten kuului kuinka hän kaateli vettä vatiin ja alkoi läiskytellen peseytyä.
Mutta herra Vendell, yksin jäätyään, ennenkuin istui, vilkasi kirjotuspöydälle ja hänen silmänsä sattuivat heti »Surkeisiin epäkohtiin», joilla Edvard oli peittänyt isälle kirjottamansa kirjeen.
Herra Vendell ei voinut olla kumartumatta pöydän yli.