»Surkein vääryys on, että kun maata löytyy yltäkyllin, sen viljelemistä tahallisesti vaikeutetaan. Kaiken maan täytyy olla viljelykselle vapaan»—oli siihen kirjotettu. Ja toisessa paikassa luettiin: »Maa on sen, joka sitä viljelee.»—Ja vähän alempana: »Me olemme parasiitteja.»
»Varmaan on tarpeen, että löytyy maattomia eli toisin sanoen leivättömiä, jotka olisivat valmiit nälkäpalkoista tekemään rikkaiden haluamia töitä»,—luki herra Vendell yhä suurenevin silmin. Mutta kun hän uteliaana käänsi lehden, ei jatkoa ollutkaan. Sen sijaan paljastui kirje isälle.
Herra Vendell oikasi ensin itsensä ja aikoi jättää lukematta, mutta palasi kuitenkin viiksiänsä hermostuneesti pureskellen jälleen pöydän luo, kumartui ja luki:
»Nyt kirjotan sinulle, rakas pappa, sanoakseni että maalle tuloni taisi todella olla minulle olla suureksi hyödyksi, tai siinä on ehkä jotain aivan ratkaisevaa minun suhteeni, vaikka sitä silloin vastustinkin. Maalle tulo on vaikuttanut minuun nyt aikaihmisenä samalla tavalla kuin ennenmuinoin, kun meitä lapsina tuotiin kesäksi kaupungista. Voin yhä aivan samalla tavalla innostua puroista, kanervakankaista ja harhailemisesta metsissä ja vuorilla. Täällä en voi edes käsittää mitään juomahalua. Täällä muutun niin laiseksi, että jälleen rupean ujostelemaan ihmisiä, ja muisto siitä olennosta, mikä olen kaupungissa, kammottaa minua enemmän kuin ketään teistä. Tämä luonto on minulle Ellida-vainajan ja mamma-vainajan asemasta. Jos ei olisi näitä koivuja ja sammalia ja männynrunkoja, niin tuntisin itseni ihan kodittomaksi, eikä parantumisestani olisi toivoa.
Mutta eihän kesä ja tämä dolce far niente aina kestä; pian minun täytyy jälleen muuttaa kaupunkiin, ja toivoton olisi tilani siis sittenkin, ellei nyt olisi tullut jotakin ratkaisevaa lisäksi. Minulle ei ole tehnyt hyvää täällä niin paljon yksinäisyys, kuten sinä ja tohtorit odotitte, vaan päinvastoin olen juuri täällä tullut yhteyteen sellaisten ihmisten ja olojen kanssa, joita en tiennyt maailmassa olevankaan. Me elämme kaupungissa, emmekä tiedä mistään. Tämä maailma on niin kummallinen ja rakennettu niin suurelle vääryydelle. Ja kuka on rakentanut, ellemme me juuri itse. Ajatteles, kaikkihan tulee oikeastaan maalta, niinkuin se leipä jota me syömme, ja kaikki ihmiset ovat oikeastaan maalta kotosin, ja kuitenkaan ei kukaan ajattele niitä, jotka kyntävät ja kylvävät. Minä olen vasta täällä ensi kerran ymmärtänyt kuinka surkeassa asemassa toinen puoli ihmisiä on, juuri ne, jotka muutenkin saavat enin raastaa. Te kaikki, jotka johdatte yhteiskuntaa, te ette ole pahoja, niinkuin sinä, pappa, et ole paha. Ja kuitenkin on täällä maalla niinkuin me sivistyneet olisimme juuri tahallamme, pettämisen ja nylkemisen aikeessa ja vieläpä ihan pirullisella viekkaudella järjestäneet kaikki omaksi eduksemme. En voi enää ilolla kävellä metsissäkään. Mutta minä kerron alusta asti kuinka se on minuun vaikuttanut.»
Nyt kuului Edvardin ääni oven takaa toisesta huoneesta:
—Et suinkaan sinä vaan siellä lue minun kirjettäni?
Herra Vendell hypähti pöydän luota. Hän ei ollut uteliaisuudessaan huomannut kyllin kuulumattomasti kääntää lehteä.
—Kuinka voit ajatella minusta jotain sellaista,—hän huusi takasin.
Mutta hetken kuluttua painautui taas pöydän yli.