»Jo keväällä kun minä asetuin tänne ja kun täällä maalla oli vielä sellaista että kuten tiedät paikotellen on kokoonpainunutta lunta ja toisin paikoin taas ei ole lunta, menin minä kerran illalla kävelemään ja tulin ruman, paljaaksi haaskatun metsän läpi ihan odottamattani yhteen torppaan, joka oli omituisen kauniilla mäellä ja kiviaitojen ympäröimä. Kun en nähnyt mitään ihmisiä, menin minä lähemmäksi, tulin portista sisälle ja rupesin katsomaan vanhan petäjän keltasenpunasta kylkeä, johon ilta-aurinko paistoi. Silloin pyrähti lapsilauma jostakin läheltä, ja ne juoksivat minua pakoon sisälle. Minä rupesin katsomaan mitä ne siinä olivat tehneet, ja näin semmoisella lumettomalla paikalla, siinä petäjän juurella, lastuista rakennettuja pikku katoksia ja tikuilla aidattuja tarhoja, joissa oli rivittäin pieniä vihertäviä männynkäpyjä. Ne olivat tietysti lehmiä, jotka seisoivat navetoissa. Ihan juuri niinkuin mekin muinoin pieninä leikimme Ellidan kanssa, kun mamma hirveiden muuttopakkausten jälkeen oli vihdoin vienyt meidät maalle, eikä siellä enää ollut katukiviä. Kuinka hyvin Ellidakin olisi ymmärtänyt, että he, kun oli paljasta maata, vaikka maa olikin vielä kosteata, heti rupesivat semmoista leikkimään! Selvästi tunsin, että kaikki ihmiset ovat oikeastaan samaa,—ja samoja hienoja tunteita liikkuu heissä, vaikka me luulemme heitä vaan talonpojiksi.
Nyt äskettäin minä jälleen muistin tuon torpan ja päätin mennä katsomaan millaiselta se näyttää, kun puut ovat lehdessä. Taas kuljin saman rumasti hakatun metsän läpi, mutta torppa oli sitten niin kaunis, ettet voi kuvailla,—ei tavallisessa merkityksessä, vaan jossain uudessa. Ei ollut mitään kukkasia, vaan ainoastaan puhdas nurmi ja kattoa ei näkynyt pihakoivujen tähden. Minulla oli maalauslaatikko mukana, mutta ei tullut mitään maalaamisesta. Kohta huomasin, että oli paljon väkeä ja jotain tavatonta tapahtui. Ja niin olikin. Torpassa istui vallesmanni ja kaksi polisia—mitä inhottavia uniformujä niillä nyt on!—ja oli vielä joitakin lihavia talonpoikia. Ne olivat siellä kuin kotonaan, ja pitivät huutokauppaa. Kaikenlaista torpan tavaraa oli lattialla. Kun he luulivat, että minäkin olin tullut jotain ostamaan, niin käskivät he minutkin sisälle ja olivat muka hirveän kohteliaita. Mutta minä koko ajan tarkastin vaan torpan lapsia, jotka seisoivat ovensuussa vaikka olivat omassa kodissaan, ja yksi melkein täysikasvanut tyttö itki haikeasti, niin että koko ruumis tärisi, kun ruvettiin hevosta huutamaan. Kuinka minä en huomannut huutaa sitä hevosta, siirtääkseni sitten sen heille takasin ja vaikka koko torpankin ostanut, en minä voi antaa itselleni anteeksi. Ne siellä huusivat rakennuksia erikseen ja eri ostajat niitä saivat. Minulle sanottiin, että torppari on ajettu pois, kun oli riitaantunut isännän kanssa. Hän oli olevinaan hyvin toimelias, mutta minä näin, että hän olisi ollut valmis lyömään tuskasta päätänsä seinään. Ajatteles, he sanoivat, että hänellä muka ei ollut laillisia papereita ja torppa oli pysynyt vaan edellisten maanomistajain lupauksilla! Mutta kuinka voi olla mahdollista, että tähän maailmaan syntynyt ihminen ei saa pitää sitä paikkaa, jota hän ja hänen isänsä ovat kuokkineet ja vielä kaikki pellonkivet aidoiksi koonneet? Ajattele jos meitä näin ajettais! Eikö se ole hänen ja kaikkien hänen lastensa koti, jossa he tuntevat jokaisen polun ja jokaisen männyn ja kiven? Saako ihminen repiä toista ihmistä tämän kodista, ja kuinka tämmöinen asia voi riippua paperista?»
Herra Vendell hätkähti taas pöydän luota, sillä oli niinkuin Edvard olisi liikahtanut ovelle päin, ja huusi toiseen huoneeseen, niinkuin ei olisi ollut edes aikeissakaan lukea kenenkään kirjeitä:
—Minun täytyi lähettää Rauhalahden hevonen pois, mutta onko teidän isännällänne edes kunnollisia kääsejä antaa?
Edvard huusi vastaan:
—Sillä niitä on jos minkälaisia, on vaikka vaunujakin,—inhottavalla!
—Ja pesuvesi alkoi taas läiskyä.
Mutta kun Vendell kuuli veden läiskeen, hän piti mahdollisena katsahtaa vielä kirjeen loppuun, jättäen ajan täpäryyden takia pois sen mikä oli välillä. Ja lopussa seisoi—mikäli herra Vendell ehti sieltä täältä vilkaista:
—»Olen löytänyt elämäni tehtävän—tahdon taistella tämän sorretun kansanluokan puolesta.—Vielä minustakin tulee mies, rakas pappa. Saat nähdä! Tämä ei ole mitään hetkellistä innostusta. Minä tahdon sovittaa kaiken entisen, millä olen sinulle surua tuottanut. Pian kirjotan jälleen. Vastaa tähän kirjeeseni!»
Herra Vendell tuli hyvin totiseksi luettuaan loppuun.
Kun Edvard sitten ilmestyi peseytyneenä ja pukeutuneena samaan huoneeseen, sanoi herra Vendell: