—Aih—ihmetteli Kinturi. Hän tarkasteli tuota viekasta laitosta, ihmetteli, eikä voinut olla kehasematta ihmisjärjen terävyyttä.—Tuosta noin ensin,—matki hän kauppiasta,—sitten ylös komeroon,—ja ploiskis! Eläkä mene enää minnekään, ei pääse, siinä sitä ollaan,—turkane sentään!—Hän käänteli nakkia ja tirkisteli sen sisälle ja taas käänteli.—Mihinkäs siitä pääsit! Et mihinkään!—Niin se on, herra kauppias,—ajatukset eivät tahdo antaa yöllä rauhaa; meinaan: tuppaa funderamaan liiaksi. Ja Kinturi aikoi lopullisesti jättää leikkisyyden välit. Hänen nenänvarttansa kutkutti ja silmät vettyivät. Hän tahtoi puhua kauppiaalle kaikki surunsa. Kauppias oli hyvä mies, sen Kinturi oli itse nähnyt; oli nähnyt kuinka hellästi se osasi kasvattivarsaansa taputella, kuinka lempeästi hyväili kissaa, kuinka kuherteli vaimonsa kanssa,—ne olivat kuin vastanaineet ainakin,—ja kerrottiinpa vielä, että oli auttanut sisarensa pojan—hulttioimen—suuresta rahapulasta, kadottaen itse tuhansia. Miksikäs ei semmoiselle tuttavalleen sydäntänsä avaisi ja asioitansa kertoisi!
Ja niinpä siis Kinturi ensi kerran poikkesi leikillisyydestä ja ratkesi puhumaan pimeästä tulevaisuudestansa, sillä hullusti olivat hänen asiansa ennenkin olleet, mutta nyt oli käynyt vielä hullummin: hän oli riitaantunut isännän kanssa. Isännän riihestä oli näet kauroja kadonnut, jotka oli koottu puimahuoneen nurkkaan, ja isäntä oli pannut toimeen suuren etsimisen kaikkien alustalaistensa luona. »Minä en ole sinun kaurojasi varastanut», karjasin minä hänelle ja haukuinpa vielä kaikista entisistäkin, mutta se käski vaan polisin käydä sisälle, ja niin perhanat tulivat ja käänsivät kaikki nurin,—aitassa heittivät muijan klänningit maahan,—uuspeilit! Onko lupa tulla ihmisten asuntoihin? Vai saanko minä lähettää polisin hänen nurkkiansa penkomaan milloin vaan lystään?—No, eivät löytäneet kaurojansa meiltä, mutta vihapäissään se otti polisit todistajiksi ja käski minun pois koko torpasta. Sanokaa te, herra kauppias, saako hän niin tehdä?
—Onko Kinturilla paperia torpan päälle?
—Ei ole paperia, mutta eikö mahda sentään sana pitää, kun on minullakin todistajat? Torppa on ollut isälläni ja isän isällä. Joka sen metsään perkasi ja kiviaidalla ympäröitsi, tarvitseeko sekin vielä paperia?
—Se on sitten vaan niinkuin lupauksen päälle? Ei, ei se kelpaa. Kaikki pitää olla paperilla. Menkää nyt Kinturi ja tehkää pian sovinto isännän kanssa.
Kinturi huokasi ja rusahti ikäänkuin pienemmäksi entistään, rinta vajosi sisemmäs ja silmät jäivät tuijottamaan tiskillä olevia muruja.
—Johan minä sitäkin olen koettanut. Kovasti se kävi luonnolle, mutta koetinhan minä. Ja isäntä sanoi: »kun maksat velkasi ja suostut uuteen veroon, niin jää». Minä olen, näette, hänen tukeistaan rakentanut kamarihuoneen tuvan viereen. Mutta mistäs minä rahat otan?
Kauppias alkoi vainuta, että Kinturi ehkä aikoo häneltä rahoja tiedustella ja rupesi kääntämään purjetta poispäin näiltä sydämmellisyyden vesiltä. Hän kiipesi ähkien polvilleen tiskille kattolamppua sytyttelemään. Sieltä hän sanoi kyllä hänkin saaneensa ennen muinoin kovia kokea pelkkien liikeasiain vuoksi. Rahaa ei tule sisään ja vekselit lankee, maksupäivä ei koskaan odota. Monta kertaa on kaikki niinkuin tulessa. Ruoka ei maita, uni ei tule silmiin, täytyy vaan käännellä kyljeltä kyljelle.
—Jah, jah,—kyljeltä kyljelle,—matki Kinturi. Kokemuksien yhteisyys ilahutti häntä siihen määrään, että molemmin käsin täytyi pyhkiä pitkin kutisevaa nenänvartta vuotavia kyyneleitä. Hyvä, hyvä mies se on tämä kauppias. Jos se kiristelikin pennisiä, niin mitäs kauppias muuta mahtaa! Kerrassaan hyvä!
Lamppu syttyi ja valaisi häikäisevästi kaikki puodin pienimmätkin esineet.