—Noh, ei sovi moittia, onhan lopultakin ruvennut hyvin käymään,—sanoi kauppias ruuvaillen liekkiä ylemmäs. Hän pudotti itsensä kömpelösti tiskiltä alas ja ähki pois kaikki muistelmansa. Kuitenkin antoi hän Kinturille vielä hyvän neuvon,—parhaan minkä tiesi.
—Kuinkas vanha se Kinturin muija jo onkaan?
—Kolmekymmentä ja kahdeksan ajast'aikaa.
—Oho, vielä voi Kinturi sitten saada puolitusinaa lapsia tykö. Kuinka monta niitä olikaan entisiä?
—Yhdeksän on elossa ja kolme on kuollut,—sanoi Kinturi elpyen jälleen, ojentui ilosen ylpeästi ja odotti kauppiaan kehasua. Mutta kauppias alkoi torua.
—Onkos se laitaa, Kinturi? Köyhtyisi siinä moni varakaskin, jos semmoinen lapsilauma olisi elätettävänä. Mikä niitä niin paljon maailmaan laittaa? Se on pelkkää tyhmyyttä sellainen!
Ja hän kumartui lähemmäksi Kinturia, ja vaikka puodissa ei ollut muita, rupesi kuiskuttelemalla neuvomaan, kuinka lapsia voi välttää.
Kinturi katsoi suu auki kauppiaan silmiin, ymmärtämättä hänen tarkotustaan.
Samassa hulpahti puotiin roikka sahalaisia. Ja kun kauppias lopetti taas samaan huudahdukseen: »onkos se laitaa, semmoinen lauma!» rupesivat he myös ivaamaan Kinturia hänen lapsiliutansa vuoksi. Jokainen heistä oli häntä viisaampi. Ja he puhuivat ääneen siitä mitä kauppias oli juuri ikään kuiskutellut. Rivoja he olivat kovin suustaan.
Kinturi hiostui.