Harvoin hän metsätorpastaan osui näille sivistysmaille, mutta kovia kolauksia hän aina sai, kenen kohtasikin. Koetti nauraa ja pitää samaa ääntä kuin muutkin, mutta sydän oli tuskassa ja halusi pian takasin metsään, niinkuin lintu, joka on eksynyt ihmisasuntoon.
Tuli onnettomuudeksi puotiin vielä valttarin lihava rouva vasikanlihaa ja voita kysymään, ja kun kuuli, että kauppias torui Kinturia köyhyydestä, sanoi puolestaan närkästyksellä:
—Köyhe? Ei pite puhu köyhe. Kun teke paljo lapset ja juopottele ja osta kaffet ja vehneleibe, sitte tule köyhe. Kuka keske kaffet juoda, kun on köyhe?
Ja pyörähti kantapäällään omaa kiivauttaan.
Kinturin teki mieli hypätä ilmaan ja haukkana iskeä rouvan niskaan, tai muuten pöllyyttää sitä ja viskata sitten ulos puodista. Se oli Kinturin kipakka veri, joka niin käski; mutta esi-isät neuvoivat: kumarra kiltisti rouvalle ja sano: »taitaa olla niin», ja mene sitten matkaasi metsään.
Kinturi totteli aina esi-isiä. Hän kumarsi rouvalle ja sanoi: »taitaa», kallistui kuitenkin sitten käsien varaan tiskiä vasten ja rouvan kuullen, toimellisella kohteliaisuudella, käski kauppiaan panna paperiin kilon parasta kolmen markan kahvia ynnä saman verran palasokuria—, »ja antakaa vielä markan edestä vaikka vehnäsiäkin, koska näkyy olevan tuoreita».
Tämä kosto ei tosin ollut esi-isäin suostumuksella, mutta hän lunasti sillä verensä intohimoisen repelemishalun, ja esi-isät tyytyivät.
Kesti kauan ennenkuin kauppias sai Kinturin tilaukset kokoon. Rouva rupesi katselemaan hiirenloukkua. Silloin Kinturi, joka etsi lisä-kostoa, otti vielä senkin ja nyykäytti kauppiaalle, että »tämäkin otetaan».
Ja vaikka Kinturi ovessa kuuli kauppiaan vaativan rouvalta lihasta ja voista kaksikertaa suurempaa hintaa kuin minkä itse Kinturille maksoi, nautti hän vielä siitäkin kostosta. »Kukkaro nurin, rouva kulta, ja rahat maalle vaan!» ajatteli hän ja oli mielessään vetävinään ulos ja kääntävinään nurin vielä rouvan hametaskunkin.
Kauppias ei häntä lainkaan harmittanut. Kauppias teki hänen mielestään mitä ammattinsa mukaisesti pitikin, kiskoessaan hänestä, Kinturista, kaikkea mahdollista voittoa. Mutta se rouva! Turkane sentään, jospa olisi saanut lentää sen niskaan!