Ajaessaan kotiin hän yhä hikoili, kun muisteli niitä sahalaisten ja kauppiaan neuvoja. Mutta valtatieltä syrjään poikettuaan, ja sen mukaan kuin lampunvalon häikäsemät silmänsä jälleen tottuivat pimeään, kun nenästä haihtui petruulin ja silakan haju ja korvakin unohti puotikellon kilahduksen, väljentyi hänen ahdistunut mielensä jälleen, ja rauhottuen hän katseli tihkuvassa usvassa häämöttäviä mäntyjä, kun ne taajentuivat yhä tiheämmäksi seinäksi ja hän vihdoin uppoutui tutusti huokuvaan kotikorpeensa.
Se hiirenloukku, jota Kinturi toi mukanaan, tuntui hänestä olevan nyt se taikakalu, joka oli vielä auttava hänet jaloilleen. Sillä ainoastaan tuo unettomuus oli ehkä syynä hänen ruumiinsa voimien heikontumiseen, joka oli häntä ensin niin pelästyttänyt. Kun hän vaan saa hiiret hävitettyä ja jälleen nukkuu yönsä, on hän tekevä työtä taas kuin karhu. Itse hän menee päivätöihin, mutta yöltä hän varastaa kaksi aamutuntia, jolloin on kuudan, ja ajaa tukkia metsästä maantien syrjään, josta ne on joululumilla hyvät toimittaa sahalle, ja silloin tienaa viitosen päivää kohden. Putte ei ole nirsu. Sille kun ripottaa vähän jauhoa silpun päälle, rouskuttelee se nurkumatta yön läpeensä.
Ja kotiin tultuaan Kinturi pyyhkäsi Putteansa vähän oljilla, loi lannan, lykkäsi reen vajaan, ja meni tupaan.
Perhe oli jo illastanut.
Hän asetti loukun pöydälle, antoi kahvit, vehnäset ja sokerit vaimollensa, Marille, ja istui sanaakaan sanomatta syömään perunoita.
Mari katsahteli häneen kysyvästi, mutta ei mitään kysynyt, sillä näki selvästi, että mies oli nyt vaikenemisen päällä. Suuresti häntä ihmetytti tämä runsas kahviaineiden tulva. Kahvia oli Kinturi tosin Marille aina kovimpinakin aikoina hommannut, vaikka itse ei kahvista juuri vähääkään välittänyt, mutta tämmöinen suuri määrä, ja vielä vehnäsiäkin, oli sentään tavatonta; ja Mari rupesi epäilemään, että se ehkä tahtoi häntä jotenkin pistellä. Hän tuli surulliseksi myöskin katsellessaan Kinturia, joka siinä niin sanattomana söi, kenenkään voimatta ymmärtää mitä se siinä ajattelee ja vihottelee.
Lapsia oli tuvassa viisi kappaletta pieniä ja yksi suurempi, viidentoista vuotias Iita, joka heti isän tultua läksi miesten liikkeitä teeskellen talliin apetta Putelle laittamaan. Hukassa olisi Kinturi ollutkin, ellei hänellä olisi ollut sitä Iita-tyttöänsä; se oli hänen lohdutuksensa ja ilonsa, sillä aikuiset pojat olivat jo aikaa sitten hänet jättäneet, kun ei Kinturi voinut heille mieluista työtä tarjota ja päivätyöt taloon tuntuivat heistä rengintöiltä. Mutta menköötkin vaan pojat sahoihin ja kaupunkiin, kun on kerran sellainen tyttö kotona! Niinhän se ärjyy hevoselle kuin vanha tallirenki, ajaa jäitse saareen ja tuo sieltä heinäkuorman, nostaa hevosenjalat kengittäessä, pinoo rangot rekeen, hakkaa halot, äestää keväisen kaurapellon.—Pienistä lapsista oli poikia ainoastaan yksi, Jaakko, noin kuuden vuotias, muut tyttäriä.
Lapset ympäröivät hiirenloukun, koettaen arvailla sen tarkotusta; kajota ei siihen kukaan uskaltanut isän ollessa tuolla vaikenemisen päällä, ei edes Jaakkokaan, se isän heikkoranteinen lempipoika.
Syötyään otti isä satimen, täytti siinä olevan läkkiastian vedellä, ripotteli jotain murennusta satimen lokeroihin, käski lasten mennä maata ja sulkeutui itse tuvan viereiseen kamariin.
Tämän tuvan-viereisen kamarin hän oli rakentanut toista vuotta sitten, ja siitä pitäin oli nukkunut erillään muusta perheestään. Mari makasi lasten kanssa tuvassa.