Kamariin tultuansa Kinturi asetti satimen uunin ja seinän väliseen nurkkaan, mistä hiirillä oli kulkutie, heittäytyi sitten vuoteelleen ja oli hiljaa.
Eikä kulunut kuin pieni kotvanen, niin jo alkoi nurkassa rapista.
Hiiri varmaan tutkien kiertelee loukkua. Nyt se koskettelee sitä, nyt vähän rämisyttelee jotain sen liikkuvista osista.
Sitten ei kuulu taas pitkään aikaan mitään. Eikä apua odottamisesta.
Kinturin ajatukset irtautuvat satimesta ja lähtevät kiertelemään tuttuja latuja. Kulkevat aina ensin siihen kotitarkastukseen, joka oli niin tärisyttänyt koko hänen elämäänsä ja kääntänyt kaikki asiat nurin päin; kulkevat ja hiipivät isännän ympärille, panevat toimeen ankaroita sanakiistoja sen kanssa, väliin kiihottuvat käsikähmäänkin, jolloin Kinturi aina peittoo hänet pahanpäiväiseksi; ja siirtyy sen tehtyään kauemmas entisyyteen, siihen aikaan jolloin hän meni Marin kanssa vihille ja otti isältänsä vastaan torpan.
Mutta jo taas rapisee.
Rapisuttelee pahus, mutta ei mene sisälle. Se vissiin oudostelee kojeen kiiltäviä läkkiplootuja. Ja Kinturi kiepsahtaa sängystään, ottaa uunista tuhkaa, sylkäsee ja hivuttelee läkkituoppia tahraisemmaksi.
Sitten paneutuu taas hiljaa loikomaan ja odottelemaan. Ja ajatukset jälleen kokoontuvat ja lähtevät joukossa liikkeelle, sikin sokin niinkuin kymmenen kylän hevoset lumireen eteen valjastettuina. Näin alkaa uneton yö.
Kuukin rupesi jo toiselta reunalta paistamaan ikkunanpieleen; siitä näki Kinturi, että oli jo keskiyön yli päästy. Selvästi hän kuuli, kuinka tuvassa Mari rauhallisesti kuorsahteli,—se hänen Marinsa, jonka kanssa he olivat parhaan ikänsä yhdessä eläneet. Ennen, kun he vielä makasivat molemmat tuvassa ja samassa vuoteessa, ja kun ajatukset näin rupesivat kulkemaan, ei hän tarvinnut kuin kallistaa päänsä niin, että se kävi nukkuvan Marin olkaan,—silloin sai rauhan ja turvan.
Mutta nyt he olivat jo toista vuotta erillään maanneet. Sillä kyllä sekä Kinturi että Mari olivat sitä lastenpaljoutta ajatelleet, josta kauppias varotti, vaikkeivät he ymmärtäneet siihen parempaa neuvoa kuin toisistaan vierottumisen. Tosin hänen pienimmät lapsensa olivat todistuksena siihen, ettei hänellä ollut tarpeellista luonnonlujuutta, mutta siitä pitäin kuin tämä kamari oli saatu, olivat he vierottuneet toisistaan hyvinkin pian. Sitä vierottamista auttoi vielä sekin seikka, että Kinturi, voidakseen välttää kaikkia hellyyksiä, teki itsensä kovaksi ja äreäksi; mutta Mari taas käsitti hänen ärtyisyytensä omalla tavallaan ja asettui siihen luuloon, ettei Kinturi enää välitä hänestä, ja eli siis elämäänsä vaan lasten seurassa. Eikä tietysti aavistanut mimmoisilla viljamailla Kinturi häntä kuletti, mimmoisilla hopeahely-valjailla ajellutti ja mimmoisen kultatalon hänen asunnoksensa antoi—unetonna heitellessään itseään kamarinsa vuoteella.