Ja taas kulki Kinturin ajatuksissa hänen avioliittonsa historia alusta alkaen ja tähän päivään saakka.
Hän oli vasta toisella kolmatta sinä kesänä kun ensi kerran näki Marin. Ja Mari oli sinä kesänä täyttänyt vasta kahdeksantoista, solakka herrasväen palvelustyttö, pehmeä tukannuppu ylpeästi päälaella—ja puhvihihat.
Mitä herrasväkeä ne olivat, joiden kanssa Mari oli näille seuduille tullut, ei Kinturi vieläkään oikein ymmärtänyt. Niinkuin muuttolinnut joskus istahtavat mäelle tai toiselle, niin osui tämä seutu sinä kesänä äkkiä herrasväen tulopaikaksi. Niitä tuli valkosia neitosia ja monenvärisiä parasolleja, nuorukaisia, puseroihin ja polvipöksyihin puettuja, herroja ja rouvia. Kävivät katsomassa kevätpuroja, luulivat lampaita vasikoiksi, hyvin olivat sääliväisiä kaikkia elukoita kohtaan. »Aih, mikä ihana mänty! Katsokaa sen oksia, katsokaa kuinka voimakkaasti ne vääntyvät!» Semmoisia ne puhuivat. Ja joskus istuivat piirtämään niitä samoja mäntyjä. Joskus kuuntelivat niiden huminaa, katselivat pilvenhattaroita, ojentelivat käsiänsä järveen päin ja puhuivat isän maasta. Kaikkea ne rakastivat, pieniä kiviäkin keräilivät, ja itkivät kukkasia, kun tuli niittoaika. Talon isäntä niitä vähän ymmärsi, muut eivät ollenkaan. Mutta isännän pään ne panivatkin pyörälle, josta oli suurta pahennusta. Se rupesi näet niistä ottamaan mallia, toimitti tyttärilleen hatut päihin ja pani kouluun. Hänen tapansa muuttuivat herrasmaisiksi ja sen vuoksi hänen piti saada myös enempi rahaa irti maastaan. Hän rupesi myymään metsiä, ja ensimäiseksi möi metsän Kinturin isänmaan päältä, sen metsän, josta kinturilaiset olivat rakennuspuunsa ja tarveaineensa ottaneet. Siitä se pahennus tuli. Saiko niin menetellä? Sillä nyt tuli torpalle suuri hätä, kun rakennusaineet olivat ostettavat.—Mutta ei siinä kyllä. Torpan löysivät herrasväet samoillessaan metsiä sienien poiminnassa ja heidän mielestään oli Kinturin niemi ylen sievä, jonka vuoksi he rupesivat kyselemään talon isännältä torppaa huvilapaikaksensa. Siihen aikaan isäntä riitaantui kinturilaisten kanssa lopullisesti, sillä hän olisi mielellään myynyt torpan, mutta vanha Kinturi haukkui isäntää, kun hän kehtasi sellaista esittääkään. Torpan oli Kinturin isä ja iso-isä raivanneet korpimetsään järven rannalle, sekä varmuuden vuoksi ympäröineet alueen kiviaidalla, johon oli mennyt iso-isän parhain ikä. Mutta isäntä nyt herrasväen opastamana todisti, ettei mitään sellaista lakia, joka erikoisesti suojelisi kiviaidalla ympäröityjen maa-alojen nautinto-oikeutta, ollutkaan olemassa, ja että kirjotettu paperi oli ainoa turva, mutta sellaista paperia ei Kintureilla ollut. Ja nyt olisi varmaan hullusti käynyt, ellei se sama herrasväen palvelustyttö, Mari, johon Kinturi oli rakastunut, olisi torppaa heille pelastanut. Mari näet jutteli herrasväelle että sillä paikalla muka oli paljon käärmeitä, josta herrasväki pelästyi niin, että kaikki puheet torpan ostosta raukesivat siihen paikkaan.
Tästäpä Marin viisaasta menettelystä Kinturi olikin huomannut, että
Mari myös häntä rakastaa, ja rakastui itse vielä enemmän siihen Mariin.
Ja Kinturi muisteli noita aikoja, muisteli kuinka vaikea hänen ensin oli ollut päästä Marin puheille kyökkiin, kuinka he toisinaan ehtivät vaihtaa pari sanaa ja kuitenkin niistä ymmärsivät rakkautensa ja riemuitsivat,—kuinka hän sitten rupesi käymään kyökissä herrasväen ollessa poissa kotoa,—sitten herrasväen nukkuessa,—kuinka Mari osaksi siitä syystä menetti paikkansa, kuinka he sen jälkeen menivät naimisiin, kuinka hän otti haltuunsa isältä torpan, ja kuinka talon isäntä suostui häneen ainoastaan sillä ehdolla, että torpan vero nostettiin melkein kaksinkertaiseksi entisestä.
Kovat päivät tulivat Kinturille eteen sen veron vuoksi kohta alusta. Mutta hän oli nuorra voimakas kuin karhu. Lapsia he rupesivat saamaan joka toinen vuosi, ja kahdesti syntyi kaksoset. Marillekin tuli kovat eteen. Se tukannuppu näytti vuosien vieriessä painuvan yhä alemmas, ja yhä enemmän täytyi hänen myös luopua siitä alituisesta siistiämisestä, ruoka-astiain kiiltävinäpidosta, kukkain kasvattamisesta ja ikkunain verhoomisesta pitsikartiineilla, joita herrasväen hyviä tapoja hän ensin oli niin suurella sitkeydellä noudattanut. Lapset repelivät hyllyjen reunoista hänen vaatekoristuksensa, tahrasivat seinäpaperit, kolistelivat pöydät ja tuolit loville, ja Mari näytti vihdoin huomaavan, että siisteys on liian raskas taakka torpan paljolapsiselle emännälle. Hän muuttui vähitellen tavalliseksi maalaiseksi ja olisi kokonaankin unohtanut herrasväen tavat, ellei Kinturi itse olisi tahtonut hänen niissä pysyvän. Kas Kinturi ei tahtonut myöntää, ettei hän jaksa Mariansa elättää semmoisena kukkana kummoisena oli sen luoksensa ottanut. Ja ponnisteli viimeisiin asti, ettei vaan hänen Marinsa tuntisi köyhyyden kouria. Kahvia ja sokeria piti Marin sentähden saada, myös leninkinsä kaikki laittaa niinkuin ennen.
Mutta itsekseen Kinturi jo kauan sitten näki, että asiat huononemistaan huonontuvat.
Mitä pitemmälle yö kului, sitä synkemmiksi kävivät hänen ajatuksensa, sillä hän alkoi laskea velkojansa, laskea niitä ensin yhdestä päästä, sitten toisesta, ensin ilman korkoja, sitten korkoineen. Puolipimeässä, kun ikkunaruudut kolkkoina erottuivat pilventakaista kuuta vasten eikä mitään elämän ääniä kuulunut, ei lasten pilpatusta eikä Marin touhuamista, silloin suureni sielun silmä sitä tarkemmaksi, eikä mikään enää haihduttanut pois näkemästä uhkaavaa todellisuutta semmoisena kuin se oli, vaan mitä pitemmälle hän laski velkojansa, sitä selvemmin ymmärsi, ettei mitään pelastuksen paikkaa ollut. Tänään oli viimeinenkin toivo mennyt. Sillä kauppias oli kiivennyt tiskille, kun Kinturi oli ruvennut rahantarpeestaan puhumaan, ja kauppias oli kuitenkin Kinturin ainoa luottomies. Selvästi näkyvä seuraus,—jos silmiä ei totuudelta ummistanut,—oli oleva, että isäntä ottaa hänen torppansa sen syyn nojalla, ettei Kinturi voi velkaansa maksaa, ja myy sen paikan vieraille. Ei ikinä! Ei ikinä sitä saa tapahtua! Hän on kääntävä sata tynnyrinalaa ylös alasin, ja tuhannen sylen ojat hän on kaivava, mutta sitä häviön häpeätä hän ei ota vastaan, ei rupea vaivaistalon asukkaaksi eikä anna lastensa ympäri maailmata hajota. Ei ikinä! Hänen voimansa kasvavat jättiläisen voimiksi sen kummituksen edessä. Mutta samassa hiipii jo toinen ajatus: et sinä Kinturi ole enää se mikä olit nuorempana, mies, jolla oli väsymättömät voimat ja teräksinen tarmo. Viime aikoina olet tuntenut hienoa uupumusta ja levon tarvetta.—Ja tämä ajatus se oli kamalin, se ajoi hikeen koko hänen ruumiinsa, se painoi hänen rintaansa, se tukki häneltä hengityksen. Sillä voimien menetys—se on toki viimeisenkin toivonkipinän sammumista. Ja hän näkee silmiensä edessä kammottavan näyn, kuinka he lähtevät kotitorpastansa ja hänen Iitansa kuulee viimeisen kerran Puten hirnunnan.
Se uhkaava kukistuminen kasvoi hänen ylitsensä, hänen sivutsensa, alitsensa, päällitsensä,—kasvoi ja oli joka hetki tukahuttaa hänet.
Mutta kesken tätä painajaista tulee häneen äkkiä hurja ajatus: aukaista ovi, astua tupaan, istua Marin vuoteen laidalle, herättää hänet ja laskeutua hänen viereensä itkemään. Mari ottaisi käsin hänen kaulastaan, lohduttaisi häntä,—hän unohtaisi kaikki surut Marin kätten hyväillessä hänen päätänsä. Ja se tuntui Kinturista niin onnelliselta, hänen sydämmensä sykähti siitä ajatuksesta niin riemastuen, että hän todella nousi vuoteeltaan ja hoiperteli pari askelta ovelle päin.