Mutta kun jo rupesi olemaan niin pimeä, että tuskin näki työtä tehdä, nousi pehtori polviltaan veneen alta, katsahti vielä kerran pitkin sen kumpaakin laitaa, kallisti ikäänkuin suuntaa tähdäten pari kertaa päätänsä eri puolille ja sanoi painavasti:
—Nyt se on valmis.
Joutuipa vene siis sittenkin valmiiksi Martta neidin syntymäpäivänä. Ja nyt he rupesivat kohta puuhaamaan sen vesille laskemista. Pehtori meni valjastamaan hevosta reen eteen, jolla he olisivat vieneet veneen rannalle. Herra Vendellin taas oli määrä toimittaa niin, että neiti pääsisi hetkeksi irtautumaan vieraista ja tulemaan rantaan venettänsä katsomaan.
Mutta juuri kun pehtori oli mennyt pois ja herra Vendell lähteäkseen vaan vielä puisteli vaatteistaan höylän lastuja, aukesi veistämön ovi ja Martta juoksi hätääntyneenä sisään.
—Olen hakenut sinua kuin hullu. Tule pian minun kanssani, tule viipymättä!
—Mikä on tapahtunut?
—Elä kysy, saat itse nähdä—he tahtovat sitoa hänet ja viedä pois—oh, hän on niin päihtynyt, ettei pysy jaloillansa. Tämä on hirveätä!
Vendellin suun ympärillä värähti hetkeksi taas sama elähtymisen väre. Hetkeksi hän ei kuunnellut mitä Martta sanoi ja harasi molemmin käsin harvan tukkansa läpi. Sitten vasta rupesi todella tiedustamaan mitä oli tapahtunut, ja vähän ajan perästä hän oli jälleen valmis tekemään kaikki mitä Martta vaati. Tarmokkaasti hän juoksi ylös kartanolle, jättäen Martan jälkeensä.
Ja kun Martta mielenliikutuksesta ja tuskasta väsyneenä hiljaa astuen tuli sinne, oli Vendell Edvardin kanssa jo ajanut Rauhalahdesta.
Vieraat rupesivat kohta sen perästä lähtemään.