Mutta tämän hävityksen keskellä seisoo Rauhalahden vanha, harmaantunut herra, kalpeana ja liikkumattomana kuin marmoripatsas, kädellään pöytäänsä nojaten.
Kun nimismies huomasi, että rouva liiallisen mielen jännityksen raukaisemana oli vaipunut sohvalle ja, osottamatta enää mitään halua tottelemattomuuteen, sanattomana vaan tuijotti työhuoneeseen, lähestyi hän sohvaa ja päätti antautua vähän tuttavallisempiin selityksiin.
—Ymmärtäkäähän toki minua:—olenhan minä tehnyt virkavalan; mitä voin minä?
Rouva ei liikahtanut eikä kääntänyt päätänsä.
Nimismies jatkoi:
—Rouva sanoo siihen: ottakaa ero virasta,—mutta se on helppo sanoa. Minä olen perheellinen mies, minulla on vaimo ja lapset. Mistä minä leivän otan?
Ja kun rouva ei sittenkään liikahtanut, sanoi nimismies:
—Uskokaa minua, tämä toimitus on minulle yhtä epämiellyttävä kuin teille. Enkä minä ole sitä alkuun pannut. Maanviljelysneuvoksen viholliset ovat hänen ympärillänsä, paljon lähempänä kuin luulettekaan.
—Mitä Hentunen tarkottaa?—kavahti rouva.
—Te olette ilmiannetut. Teidän omat torpparinne.