—Se on valhe! huusi rouva kohottautuen, mutta heti hän taas vaipui entiseen hervottomaan asentoonsa.
—Omat torpparinne, arvoisa rouva. He ovat antaneet ilmi ja todistaneet, että maanviljelysneuvos on uhannut sanoa irti ne torpparit, joiden pojat noudattavat kutsuntaa. Semmoisia ne on, kyllä minä ne konnat tunnen.
—Se on valhe, se on hirmuinen herjaus! He eivät ole sitä tehneet. Mieheni on kyllä ollut ankara alustalaisillensa, vaan vääryyttä hän ei ole koskaan tehnyt. Heistä ei olisi kukaan pystynyt tähän konnantyöhön!
—Luvalla sanoen, rouva, te ette tunne talonpoikia. He eivät tarvitse mitään syytä. Puhe käy heidän keskellänsä, että he saavat maan omakseen, sittenkuin herrat karkotetaan. Siinä kaikki, Lupaa talonpojalle maata, hän pettää kenen hyvänsä. Semmoisia ne ovat, kyllä minä tunnen. Kurjan leipäkannikan vuoksi!
—Rafael, Rafael,—huusi rouva käsi sydämmellä työhuoneeseen päin aivan kuin olisi apua huutanut.
Maanviljelysneuvos katsoi silloin ympärilleen, huomasi vaimonsa ja ojennetuin käsin riensi hänen luoksensa.
—Rafael, hän sanoo, että meidän torpparimme ovat ilmiantaneet.
Maanviljelysneuvos nyykäytti päätänsä ja samalla hänen päänsä painui toivottomasti alas.
—Valitettavasti siinä taitaa olla perää, samaa sanoi tuokin tuolla,— hän puhuu saksaa.
—Oo, Rafael, mitä tästä tulee! He karkottavat sinut maasta. Rafael,
Rafael, kaikki on lopussa!