—Karkottavat maasta, karkottakoot, mutta että minun torpparini—sitä en olisi aavistanut, omat mieheni—se on kamalinta kaikesta! Minä tulen hulluksi.
Rouva veti hänet sohvalle viereensä, unohti oman kauhunsa ja hellästi lohdutellen pujotti kätensä vanhuksen kaulan ympärille.
Nimismies oli tyhmän uteliaana jäänyt suu auki tuijottamaan Rauhalahden kukistuvaan herraan, voimatta ymmärtää miksi juuri tuo asia saattoi tässä olla »kamalinta kaikesta». Hän heräsi vasta kun maanviljelysneuvos, odottaen hänen poistumistaan, katsahti häneen tuuheitten kulmiensa alta. Silloin hän tahtomattaan hätkähti, ja huomattuaan arvolleen sopimattoman hätkähdyksensä, pian kokosi ryhtinsä viimeiset jäännökset, kääntyi, ja niin mahtavana kuin mahdollista siirtyi kynnyksen yli työhuoneeseen.
Kului neljää pitkää tuntia ennenkuin työhuoneen kirjasto oli maahan hajotettu. Sitten alkoi ison kirjaston tarkastus.
Ja kynttilät olivat jo melkein loppuun palaneet, ja aamu jo sarasteli, kun toimitus vihdoin päättyi. Kaikissa huoneissa oli hävitys käynyt, kaikki oli alasviskattu, avattu, auki oli murrettu yksin sekin mahonkinen rasia, joka sisälsi rouvan kirjekokoelman hänen tyttö- ja morsius-ajoiltansa. Riutuvasti läpättivät kynttiläinliekit valkenevien avattujen huoneiden ristivedossa.
Ennen lähtöänsä Rauhalahden kotitarkastajat kokoontuivat saliin ja upseeri alkoi huonolla saksallaan tehdä jonkinlaista hyvästijättöä maanviljelysneuvokselle ja rouvalle, jotka seisoivat vierekkäin. Hän sanoi löytäneensä tosin paljon semmoista, mikä saattoi raskauttavasti vaikuttaa ja olla lisätodistuksena ilmiannettuihin tosiasioihin, jotka sisälsivät valtiorikoksen ja joihin nähden maastakarkotuksen rangaistus oli pidettävä miltei armahduksena. Personallisena arvelunaan hän kuitenkin lausui, että asia voisi tulla myöskin kokonaan unohdetuksi, jos maanviljelysneuvos esimerkiksi tahtoisi asianomaiseen paikkaan antaa vakuutuksen siitä, että kutsunnat vastedes tällä paikkakunnalla tulevat tapahtumaan häiriöttä. Semmoinen asian käänne olisi hänen nähdäkseen molemmilta puolin suotavin, ja tarjosi hän sen tähden siinä suhteessa personallisesti palvelustaan.
Hetken oli maanviljelysneuvos vaiti, ja menneet onnen vuodet kulkivat hänen näkönsä editse.
Hetken painoi myös rouva kädellään sydänalaansa vasten, ja katse harhaili autiossa kodissa, huoneesta huoneeseen, ja pysähtyi viimeiseen, jossa marmori-kristus häämöitti, levittäen käsiään hajalleen työnnetyn, alasraastetun kaksoisvuoteen ylitse.
Hetken aikaa heissä molemmissa liikahti ajatus: äänetön myöntymyksen nyykäys odottavalle muukalaiselle—ja kaikki palautuu entiselleen, Rauhalahden lukemattomat nopeat kädet nostavat paikoilleen kaiken mikä on alas kukistettu, nostavat ja jälleen järjestävät, eikä kotilehmusten takaa kohoava aurinko ole yön sekasorrosta vähintäkään jälkeä havaitseva, havahtuu koko Rauhalahti entiseen elämäänsä, rikkoutuneen kotirauhan repivä haava menee umpeen—paranee——
—Rafael!—vavahti rouvan ääni hänen painautuessa miehensä käsivartta vastaan.