Mutta maanviljelysneuvoksen ruumis oli jo aikaa sitten päässyt hänen henkensä tasalle. Ei vavissut hänen äänensä, ei sorahdellut hänen puheensa, ei rävähtänyt silmänsä, vaan horjumattomana, vankkana, kuin ikuinen tammi hän seisoi muukalaisen edessä, ja rauhallisena virtana tulivat ne muutamat sanat, joilla hän vastasi:
—En tiedä onko teidän maassanne aatelia. Meidän maassamme on. Se ei ole vielä koskaan vääryydelle selkäänsä notkistanut.
Ja hän nosti vaimonsa pään nähdäkseen hänen silmiinsä ja luki niiden kirkkaasti kimeltävien kyynelten takaa: niin, Rafael, juuri niin!
—Nu da, nu da,—pani muukalainen, ikäänkuin sanoakseen, että jotakin sellaista hän oli odottanutkin, ja lyhyeen kumartaen poistui.
Muut eivät ymmärtäneet saksankieltä. Niin paljon he kuitenkin ymmärsivät, ettei tässä oltu tehty mitään sopimusta leipäkannikasta. Noloina, toisiansa ovensuussa töykkien he kiirehtivät päällikkönsä jälkeen, ja katosivat pian ulos aamuhämärään.
Kahden päivän kuluttua saapui karkotuskäsky.
Rauhalahti oli täyttynyt sähkösanomista ja osanottavista sukulaisista.
Hirmuinen hälinä ja kiire oli noussut, kaikki oli mennyt sekasin.
Mitä enemmän aikaa kului ja mitä lähemmäksi lähtöpäivä tuli, sitä suurempia vaikeuksia alkoi esiintyä talon hoitoon ja asiain järjestämiseen nähden.
Maanviljelysneuvos valvoi yöt silmiä ummistamatta, ja tulevaisuus hänen mielestään synkkeni synkkenemistään. Vaikka hän tuolla ratkaisevalla hetkellä olikin niin täydellisesti osannut päästä ruumiinsa herraksi, ja vaikka vielä jälestäkin päin, kun karkotuskäsky jo oli tullut, hän ihmisten edessä oli onnistunut säilyttämään ylpeän ryhtinsä, ei hän kuitenkaan aina voinut itseänsä hillitä, vaan antoi vallan mielensä masennukselle. Ollessaan kahden kesken vaimonsa kanssa, kun ei ollut ihmisten tähden välttämätöntä teeskennellä, hänet joskus kohtasi miltei mielenhäiriötä lähestyvä hermotäristys, niin että hän kulki huoneessaan ja löi tuskissaan päätänsä seinään.
Semmoinen on ihminen, joka kodistansa karkotetaan. Kaikki horjahtaa, kaikki käsitykset pimenevät, ei hän enää näe minkään alkua eikä minkään loppua, ja olevaisen päivän paiste on hänelle järjettömyyttä. Nurkumatta voi hän ummistaa silmänsä viimeiseen uneen, tietäen ettei hän niitä ikinä enää aukase omaa kotiansa näkemään; mutta tulla elävänä temmatuksi irti omalta maaperältänsä, niiltä poluilta, joita on lapsuudessa astunut, niiltä vainioilta, jotka ovat hänen silmäinsä alla kukoistaneet, se on enemmän kuin ihminen voi murtumatta kestää. Se on hänelle kaiken sortuminen, niinkuin jos ikihonka, maanalaisten voimain vaikutuksesta temmaistaisiin irti, latva löisi maahan, ja mustat, vuosisatain kasvattamat juuret ilmaa kohden viskautuisi.