Katso, kuinka talvisen pakkasaamun kirkastuessa, kun öinen taivaanranta jo kellastuu ja näkymätön koitar viskaa valkoset säteensä korkealle taivaan laelle, Tapion sinipiiat ja ilman immet, jätettyään metsät ja pilvien pihat, sen kaupunkilaisen talon ympärillä leikkiä lyövät!
Sillä tämä on koko maan piirillä ja kaikella kaupungin alalla ainoa paikka, missä vallottajain ja vallotettujen lapset ovat yhdenarvoisina yhtyneet.
Se talo ei ole vallottajan palatsi, ei myös vallotetun hökkeli. Se on hökkeli, joka on korulla ja komeudella täytetty ja matkii palatsia. Tekosilkkiä ovat sen verhot ja varjostimet, tekosamettia sen kukkaiset tuolit. Valekulta kiiltää sen korkean kaksoisvuoteen kulmapalloista. Valheväri punertaa myös sen nuoren ihmisen poskilla, joka vuoteessa nukkuu, eikä se väri voi aamuvalon tähden enää niiden kalpeutta peittää.
Olipa aika jolloin näillä poskilla oma puna punersi, kun hän pienenä torpan tyttönä noilla samoilla kätösillään ahomarjoja poimi ja jumalat hänen viattomiin silmiinsä mättäiltä tirkistelivät. Tuli aika ettei torppa enää häntä elättänyt, tuli maailmalle lähtö alaikäiselle. Eron hetkellä kävi äitiin kiinni, eikä saatu päästämään. Isä itki, mutta rupesi kuitenkin repimään irti. Kun isä jo oli saamassa irti, silloin tyttö äkkiä päästi äidin, mutta tarttui isän kaulaan vielä lujemmin. Vasta yksissä voimin isä ja äiti saivat irtaantumaan ja veivät väkisin rekeen. Ensin tuotiin leipurille palvelukseen, sitten sai paikan kaupungissa, ja siellä unohti ahomarjat ja jumalat.
Mutta kuka toinen on, joka hänen olkaansa vasten on juopuneena nukkunut? Hienot ovat hänen kasvonsa, jalomuotoiset kaikki hänen jäsenensä, palatsin kaunein valiolapsi hän on, enkelien eksyttämä torpan tyttären poluille. Olipa aika, jolloin jumalat hänenkin silmiinsä katsoivat, kun hän auringonpaahteisena päivänä istui kirjotuspöytänsä ääressä kynänvartta pureskellen ja ajatuksissaan koko maailman muutti ja myllersi, hävitti kaikki raja-aidat, vapautti kansan ja kaikki korvet viljelykselle avasi. Silloin istui enkeli nurmikolla, pitkiä horsmia lystiksensä heilutellen, ja näki navetan kautta, sen vastakkain sattuvien ikkunain läpi, puutarhan ylitse, suoraan hänen silmiinsä. Ja olisi antanut hänen mieleensä käärmeen viisauden ja hänen sydämmeensä kyyhkysen laupeuden, niinkuin kaikille, jotka jumalien ääntä kuuntelevat.
Voi ettei enkeleille annettu aseita! Voi että heidän äänensä on hiljainen kuin aamutuuli, joka vaan ihmisten tunnoissa soipi!
Mutta katso! Jo tulee se, joka on viisas kuin käärme ja laupeas kuin kyyhkynen. Jo enkelit iloitsevat.
9.
Viisas kuin käärme ja laupeas kuin kyyhkynen.
—Täältäkö minä sinut löydän, Edvard, keskellä päivää naisten ja pullojen seasta!