—Kuka sinä olet?
—Vai niin! Vaikeampi pitäisi olla minun sinua tuntea: silmät muljottavat, tukka sekasin, vaatteet tuhkaan ryvettyneet! Kuinka mones vuorokausi onkaan jo menossa?
—Sinä o-olet Vendell!
—Ja minkä äänenkin olet jo saavuttanut! Mestarillista!
—Kuule sinä Vendell, sinä olet hyvä mies, mutta älä rupea minua parantamaan. Katsos, piispat ja arkkipiispat ovat sitä turhaan koettaneet; mitä sinä luuletkaan olevasi?
—Ei taitaisi parannus sinua juuri pilatakaan, mutta valitettavasti minä en nyt semmoiseen jouda. Minulla on muuta asiaa. Terveydeksesi!
—Siinä tapauksessa hae itsellesi tuhkaton istumapaikka. Jaha, sinä et uskalla asettaa silinteriäsi edes pianolle,—pidä vaan päässäsi. Kuule, Vendell, sinun näkyy olevan vaikea keksiä sopiva alkulause; annas kun minä alotan sinun puolestasi: Edvard, sinä tiedät, että Rauhalahti on nyt isännätön talo ja että—
—Hyvä, hyvä,—erehdyit kuitenkin. Etkö todellakaan ole tähän päivään asti huomannut, että minä itse olen Marttaan rakastunut? No, muuttuiko nyt naamasi! Ymmärrätkö nyt, etten ole koskaan erityisesti tahtonut että sinä parantuisit. Ja olenpa suoraan sanoen nytkin siitä jotenkin välinpitämätön. Niin että nyt sen tiedät.
—Vendell, rakas, sinäkö rakastunut Maittaan! Ja minä kun en semmoista olisi aavistanutkaan,—sinä raukka—
—Kun kaikki suhteet sinun ja hänen välillä tietysti täytyy pitää rikkoutuneina—ainakin sinun puoleltasi, eikö niin?—